Johanna Vuoksenmaa

On tammikuun puoliväli, ja Tampereelle on viimein saatu lunta ja raikkaan kipakkaa pakkastakin. Aurinko paistaa, ja Pispalanharjun Pyhäjärven puolella ihmisiä on lähtenyt ulkoilemaan, monet hiihtämään tai luistelemaan järven jäälle. Elokuvaohjaaja Johanna Vuoksenmaa on asunut täällä punaisessa talossaan Pispalanportaiden vierellä nyt 16 vuotta.

”Tosiasia tällä alalla on se, että työt ovat Helsingissä, ja sinne sitä junalla rampataan jatkuvasti. On kuitenkin hienoa, että työt ja koti ovat eri kaupungeissa. Kotiin on niin taivaallista palata työrupeamilta. Eilenkin kun palasin Helsingistä Venla-juhlista ja hyppäsin ulos Pispalan valtatielle TV2:n linja-autosta myöhään yöllä ja kävelin harjun yli tälle puolelle, miten hyvältä tuntuikaan se, ettei ollut tarvinnut jäädä juhlien jatkoille, vaan oli täällä Pispalassa, kuin turvassa.”

Johanna Vuoksenmaa ei ole alun perin Tampereelta kotoisin, vaan Hämeenlinnasta, ”Vääpelikaupungista”, joksi hänen tuntemansa varuskuntakaupungin pieniin kuvioihin ja konservatiivisuuteen ”ryytynyt” nuoriso sitä aikoinaan siinä elämänvaiheessa kutsui.

”Muutin Hämeenlinnasta pois heti seuraavana päivänä erään ystäväni kanssa, kun ylioppilaskirjoitukset olivat ohi, en edes odottanut ylioppilaaksi pääsyyn saakka. Sittemmin kun on ollut sieltä pois ja nähnyt muitakin kaupunkeja, Hämeenlinna näyttäytyy nykyisin minulle ihan sympaattisena pikkukaupunkina.”

”Vuoksenmaa-sukunimi on karjalaisen isäni isän keksimä. Alkuperäinen sukunimi oli Suutari, mutta koska niitä Karjalassa riitti, isoisäni halusi omintakeisemman ja erottuvamman, ja valitsi ja keksi nimen ympäristöömme liittyen, sukuhan asui Vuoksen rannalla.”

”Isäni muutti pois Karjalasta evakkona, mutta oli silloin vielä niin pieni, ettei ainakaan kovasti itse korostanut kärsineensä evakkoudestaan. Äitini oli Lopelta, Etelä-Hämeestä, mutta siitä huolimatta karjalaisuus identiteettinä tuntui olevan minua lähempänä, kun kaikki isän sukulaiset muuttivat myös Hämeenlinnaan, ja karjalaiset pitivät kovasti yhtä, olivat hyvin seurallisia.”

”Vaikka asuimme Hämeenlinnassa, kieli, johon kasvoin oli karjalan murre. Miten helppo, sujuva ja huoleton tapa olla, toimia ja puhua se on! Asiat tapahtuvat, ja kieli ja optimistinen poljento vie niitä eteenpäin. Siinä ei jäädä mietiskelemään ja arpomaan .”

”Vaikka molemmat vanhempani olivat maalta kotoisin, voi sanoa, ettei meillä oikeastaan Hämeenlinnassa asuessa ollut – toisin kuin näytti muilla lapsilla olevan – `lehmämummolaa`, minne mennä. Tämä vaivasi minua siinä määrin ja halusin tietää maaseudun elämästä, että yhtenä kesänä yläasteikäisenä hakeuduin yhdeksi kesäkuukaudeksi maalle töihin ja opettelin siellä ajamaan traktoria ja lypsämään lehmiä.”

”Olen luonteeltani utelias ja hyvinkin valmis ottamaan sellaisista asioista selvää, jotka minua kiinnostavat.”

Hämeenlinnassa varttuessaan Johanna Vuoksenmaalle oli onnenpotku se, että hän sai käydä ala-asteensa Tampereen opettajankoulutuslaitoksen seminaarissa, koulussa, jossa suoritettiin opetusharjoittelut.

”Sinne tulivat ensimmäisinä kaikki uutuudet ja pedagogiset kokeilut. Oli mm. sellainen sopimus, että jos lapset tekisivät näytelmiä, niitä esitettäisiin koulutunnilla ja tuo aika olisi muusta koulutyöstä pois. No, mehän teimme siksi oikein sarjatuotantona näytelmiä!”

”Ja siellä oli 70-luvulla heti esim. videokameroita, joilla opetusharjoittelijoitten tunteja taltioitiin. Me saimme käyttää niitä fiktioihin, animaatioita teimme monilla tekniikoilla 8mm filmille. Olen vasta jälkikäteen tajunnut, että se ei ollut ihan tavallista tuohon aikaan. Tässä suhteessa olimme todella etuoikeutettuja.” ”Tällainen touhuilu sopi minulle, koska olin jo ennen kouluikää tehnyt näytelmiä ja erityisesti kuunnelmia vanhalla kelamankalla.”

Lukion jälkeen Johanna Vuoksenmaa piti välivuoden.

”Menin työskentelemään vanhusten pariin. Tunnustaudun gerofiiliksi, rakastan vanhoja ihmisiä. Kun vaikkapa näen auton ikkunasta jonkun vanhan papan ylittävän kadun, saatan puhjeta kyyneliin.”

”Sitten pyrin opiskelemaan elokuvataiteen osastolle Helsinkiin ja valokuvaksen osastolle Lahteen, ja pääsin jälkimmäiseen, ja opiskelun jälkeen toiminkin pitkään valokuvauksen parissa.”

”On kuitenkin korostettava, etten sinänsä halunnut valokuvata, vaan tehdä valokuvalla jotakin. Valmistuttuani toimin valokuvataiteilijana, tein kuvilla, äänillä ja videoilla installaatiota, joissa oli tarinallisiakin elementtejä, pidin näyttelyitä ja opetin taidekouluissa, Tampereen lasten ja nuorten kuvataidekoulussa olin useamman vuoden videon ja valokuvauksen opettajan virassa, se itse asiassa toi minut Tampereelle. Varsinaista valokuvaajan työtä tein ainoastaan opiskelukesinä lehtikuvaajana.”

Vaikka Vuoksenmaa nousi valokuvataiteilijanakin esille ja piti näyttelyitä merkittävissäkin museoissa, hän koki, että taiteensa oli liian harvoille suunnattua, kuin pienelle sisäpiirille, ”joka jo valmiiksi ajatteli samalla tavalla”, ja hän kaipasi laajempaa piiriä puhuttelevaa kommunikaatiota taiteensa kautta. Niinpä hän lähti opiskelemaan elokuvaa Helsinkiin taideteolliseen korkeakouluun, joka "vähän vaille kolmenkympinkriisiään" poteneelle äidille lähtökohtaisesti oli ”jyvien nokkimista”, ”kiinnostavien kurssien valintaa” vailla huolia siitä ”valmistuisiko” vai ei.

”Kokemukseni on se, että tärkeintä opiskelussa oli elokuvayhteisöön kasvaminen ja yhteisön käytäntöjen oppiminen – ja käytännöllisesti se, että sai välineitä käyttöön. Käsikirjoitusta voi ehkä vielä opettaa, mutta ohjaamisen opettaminen on vaikeampaa – ohjaamisen opettelu on pääasiallisesti sitä, että saa tilaisuuden tehdä.”

Kun on niin työssä kuin siviilielämässäkin ollut tekemisissä lasten ja massamedian kanssa, ei voi olla pohtimatta lasten mediakasvuympäristön jatkuvaa ja nopeaa muuttumista.

”Lasten ja nuorten mielikuvitusmaailma ei enää useinkaan synny omasta ympäristöstä, naapurustosta ja kokemuksista, vaan median kautta suodattuvista toisen asteen fiktiivisistä henkilöistä. Jääkö itselle mahdollisuuksia olla omanlaisensa, kapeutuvatko olemisen raamit?” ohjaaja puntaroi.

”Samoin ei voi olla niin, että onnellisuus rakentuu joidenkin vehkeiden hallinnalle ja sille, onko varaa niitä hankkia. On vaikeaa ymmärtää sitä, että kuluttaminen nähdään pelkästään positiivisena arvona ja että laman lääkkeeksi tarjotaan kuluttamista. Minua ahdistavat tällaiset avaruuskehäpäätelmät.”

Vuoksenmaan havainnointi on arvokasta ja painavaa. Siksi ei ole yllätys, että hänen elokuvatuotantonsa kaarta luonnehtii tyylikkyys, ei imelä viihteellisyys. Silti se on puhutellut koko kansan syviäkin tuntoja. Ohjaajan voidaan sanoa onnistuneen ainakin jossakin määrin mahdottomassa tehtävässä – kommunikaatiossa.

”Minulla on aina ollut halu kommunikoida, herättää tunteita ja ajatuksia, laittaa palloja liikkeelle. Mikään ei ollut palkitsevampaa kuin kuulla vaikkapa tavallisten ihmisten junassa keskustelevan Tahdon asia –tv-sarjasta. `Venlat ja katsojaluvut` eivät tunnu niin tärkeiltä kuin tällaisen palautteen saaminen.”

”Ei ole mitään yksiä totuuksia, en usko mihinkään elokuvalla opettamiseen tai valistamiseen enkä mihinkään sellaiseen, että `haluan välittää juuri tällaisen ajatuksen ihmisille`. Haluan vain herättää kysymyksiä ja hämmennellä soppaa ja toivottavasti laittaa liikkeelle jotakin, mutta en missään nimessä ajattele, että minä tiedän, mikä on oikein ja sen sitten sanon toisille.”

”Minusta ajatteleminen on hyvästä, ja tunteminen on hyvästä, ja toisten ihmisten maailmoihin sukeltaminen on hyvästä. Ja fiktion tärkeimpänä tehtävä on minun mielestäni antaa mahdollisuuksia sukeltaa sellaisten ihmisten elämiin, mihin ei muuten pääsisi. Kun pääsee käymään erilaisissa elämissä, oppii ihmisestä enemmän, ja se lisää ihmisten välistä suvaitsevaisuutta ja rakkautta.”

Tahdon asiahan oli todella suosittu, samoin kuin muutamaa vuotta aikaisempi, kevyempi, varsinkin nuorten suosikkisarja Kumman kaa.

Vuonna 2003 valmistunut elokuva Nousukausi on myös hyvin arvostettu ja pidetty elokuva. Maaliskuun lopulla ohjaajalta ilmestyy uusi pitkä elokuva, Toinen jalka haudasta.

”Tv-työssä on aina kiire ja joutuu tekemään kompromissejä. Elokuvia saa kuitenkin vielä tehdä rauhemmassa, voi käyttää välinettä koko leveydeltä.”

”Kun elokuva on valmis, sen ensi-illan odottaminen on kuitenkin kamalaa. Tällä kertaa odotusta kestää maaliskuulle asti, koska teatteriensi-illan päivämäärän kalkulointi on ihan oma taiteen lajinsa. Levittäjä pohtii kovasti mitä tulee teattereihin ennen ja jälkeen, miten sattuvat juhlapäivät ja lomat jne. Tällä kertaa toivomme siis surkeita ulkoilusäitä maaliskuun loppuun, että ihmiset malttaisivat vielä keväälläkin mennä elokuviin. Epävarmuus ja masennus työn valmistuttua toistuu joka projektin myötä, mutta siihen ei koskaan totu. Nyt se on parhaillaan meneillään.”

Ohjaaja kertoo uuden elokuvansa käsikirjoituksen olevan nerokas, kuten oli Nousukaudenkin. Uuden elokuvan käsikirjoittajina olivat Mika Ripatti ja Seppo Vesiluoma.

”Toinen jalka haudasta on kyyneliin kostutettu komedia, se ei ole puhdasta komediaa, mutta ei puhdasta draamaakaan. Se kertoo kuolemasta ja erään miehen mahdollisesti viimeisestä rakkaudesta. Ydinajatuksena on se, että on parasta rakastaa nyt, koska jonakin päivänä olemme kuitenkin kuolleita, jokaisen kannattaa rakastaa silloin, kun vielä voi.”