Katariina Lillqvist ja elokuva Uralin perhonen

    ”Isäni isän valkoinen perhe teki hänestä perinnöttömän, kun hän kihlautui punaisen perheen tyttären eli isäni äidin, siis mummun kanssa ja muutti Oulusta Tampereelle. He asettautuivat asumaan pieneen hellahuoneeseen Pispalassa ja isoisäni murehti tuolloin: `Mutta Toini, mihin me panemme palvelijan?´… Elämänmuutos oli isoisälle dramaattinen.”
    Näin saapui Lillqvist Pispalaan, ja siellä, Ala-Pispalassa, Kati Lillqvist asuu nytkin.
    ”60-70-luvuilla kaikki pakenivat Pispalasta moderniin yhteiskuntaan, kerrostaloihin `Kalevan maanpäälliseen taivaaseen`, joka oli tavallaan Pispalan juurevan yhteisöllisyyden antiteesi, ja sinne isänikin vei lapsuuden ajan perheeni. Lohduttavaa ja jännittävää on se, että rakennusyhtymä Haka suunnitteli samaan aikaan Ulan-Batoriin Mongoliaan prikulleen samanlaisen kadun rakennuksineen päivineen kuin mitä Sammonkatu on, eli jurtista ja Pispalasta muutettiin samaan aikaan samanlaiseen miljööseen!”

    ”Mummu oli alkuperäisiä pispalalaisia. Hän asui pienenä tyttönä Pispalanharju 1:n vuokrakasarmissa, joka vakuutuspetoksen yrityksessä tuhopoltettiin ja mummun veljen vieläpä väitettiin sytyttäneen tulipalo heittämällä tupakanstumppi liiteriin. Onneksi tunnon tuskiin tullut syyllisen vaimo tunnusti. Kaikki omaisuus mummuni perheeltä kuitenkin tuhoutui, eikä sitä kukaan koskaan korvannut. Onneksi Pispalassa oltiin perinteisen solidaarisia, ja naapurit ja ystävät majoittivat perheen ja auttoivat kaikin eri tavoin.”
    Äidin äidin puolelta Katin suonissa virtaa myös romaaniveri. ”Menneen ajan Pispala oli oikein labyrinttimainen ja viidakkomainen kulttuurien sulatusuuni, pienelle alueelle mahtui monenlaista ja vaikka mitä. Kun järjestimme muutama vuosi sitten pispalalaisen lauluperinteen juhlan, olimme häikäistyneitä siitä elävän romaani-, tataari-, venäläisemigranttimusiikin juuresta, jonka Pispalasta kohtasimme.”

    ”Varttuminen Kalevassa ei ollut niin steriiliä kuin miltä se saattaa kuulostaa. Olihan vieressä Hippos raveineen ja markkinoineen – ja kaksiomme oli aina täynnä muusikoita ja tupakansavua, kun isäni soitti kvintetissä tanssimusiikkia.”
    Katin isän isä oli taidemaalari ja mummu mahtava tarinankertoja. Kati Lillqvist onkin aina pursunut taidetta. Hän on kirjoittanut aivan pienestä pitäen. Elokuvantekoon ja animaatioihin hän tutustui nuorena Tshekissä ollessaan ja nykyisin hänet tunnetaan nimenomaan eturivin animaatioelokuvien tekijänä. Aikaa kuluu paljon Tshekissä, kun aviomies on sieltä kotoisin ja kaikki kuvaukset tapahtuvat siellä.

    ”Mummukin muutti silloin aikoinaan pois Pispalasta, mutta Pispalan kupeeseen, kerrostaloon. Lapsena ollessani menimme joka päivä kävelemään Pispalaan. Se oli turvallinen ja ajaton kuistikahveineen, kissoineen ja lapsineen.”
    ”Nuo kävelyt eivät olleet vailla murheen makua, koska jouduimme aina kävelemään kuoleman esikartanoitten läpi, Pyynikin punaisten joukkohauta-alueen kautta (nykyisen näkötornin tietämillä). Mummuni perhehän lyötiin rikki veljessodassa, isosetäni ammuttiin, ja kaksi hänen sisarustaan siirrettiin `ongelmajätteenä` vankileirin jälkeen Tyrnävän mielisairaalasaarelle, jossa heidät hitaasti kidutettiin järjiltään. Valkoinen Suomi teki siellä puhdasoppisuus-kokeitaan, Arvo Ylppökin oli paikan päällä.”
    On tärkeää muistaa, että sellainenkin aika on ollut veljessodan jälkeen, jossa oli säädettynä laki, jonka mukaan punaisille ei saanut pystyttää hautakiveä ja jos sellaisen oli joku pystyttänyt, sen sai potkia nurin. Pyynikin joukkohauta oli yksi osoitus vastaavankaltaisesta häpeällisestä nöyryytyksestä. Aikanaan onneksi tuonkin joukkohaudan vainajat saatiin siirrettyä Kalevankankaalle.

    Kati Lillqvist on juuri saanut valmiiksi 5-vuotisen urakkansa, animaatioelokuvansa Uralin perhonen. Tätä kirjoitettaessa hän on jonkinasteisessa myrskyn silmässä, koska tieto elokuvan sisällöstä (vaikka sitä ei oltaisi nähty) on herättänyt joissakin ihmisissä paheksuntaa.
    Animaatioelokuvan päähenkilönähän on Mannerheim, jota ainakin vallitsevan vallan, historiankirjoituksen ja elävän muistikuvankin pohjalta pidetään sankarina, suurena valtiomiehenä, jopa eräänlaisena pyhimyksenä. Monille tamperelaisille ja etenkin pispalalaisille veljessodan aikainen ”Tampereen vapauttaja” ei kuitenkaan näyttäydy pyhänä miehenä, vaan pispalalaisen veljessodan aikaisen slangin mukaisesti Murha-Kustaana – eikä Lillqvist arkaile näiden tuntojen välittäjänä, se on hänelle pikemminkin pienten ihmisten suunnasta luovutettu velvoite.
    Mannerheimin leimaaminen antisankariksi herättää varmasti jo itsessään pahennusta, mutta sen lisäksi Lillqvistin Mannerheim on poikia kaihoava homo – josta seikasta ei vain vihjailla, vaan jälleen vailla arkailua Lillqvist avaa ikkunan Mannerheimin makuuhuoneeseen. Tämäkään asia ei tietenkään millään voi sopia kanonisoituun käsitykseen Mannerheimista.

    Katsokaamme elokuvaa alusta eteenpäin. Siinä Mannerheimin vaimo Anastasia kirjoittaa, ettei avioliitto Mannerheimin kanssa ole vastannut odotuksia ja että Mannerheimin kiinnostuksen kohteina ovat pikemminkin pojat. Onko Anastasia todella kirjoittanut näin?
    ”Ei, kirjeet ovat minun tulkintojani sen tiedon ja intuition pohjalta, jotka minulla on ollut. Mannerheimin pietarilainen avioliitto oli epäonnistunut, ja avioeroasiakirjat julistettiin salaisiksi. Anastasia pakeni lopulta Amerikkaan saakka, lapset jäivät jonnekin muille maille, perhe hajosi traagisesti.”
    ”Pispalassa on aina puhuttu Mannerheimin poikasuhteista, ja valtakunnallisestikin se on ollut puolijulkinen salaisuus. Mummuni on kertonut hotelli Tammerissa työskennellessään nähneensä Mannerheimin korsettiin pukeutuneena.” (Elokuvassa Mannerheim on mm. sängyssä korsettiin pukeutuneena). Toisaalta useammatkin ihmiset ovat selittäneet Marskin mahdollisen korsetin ratsuväkiperinteellä ja myös ratsastamisen kautta kipeytyneellä selällä.
    Taiteilija tuskin haluaa retostella jonkin ihmisen sukupuolisuudella. Pikemminkin hän haluaa Mannerheimin sänkykohtauksilla taiteellisin keinoin ja käärmesymboleilla ravistella tämän pyhää julkisuuskuvaa. On myös mahdollista, että elokuvaa hätkähtävät suomalaiset joutuvat tietämättään kulttuurishokkiin: tshekkiläiseen animaatioperinteeseen kuuluu luontevana se, että suuret herrat tai kuka tahansa voidaan mielikuvituksen mukaisesti panna tekemään ihan mitä tahansa, kun taas suomalaista taidekäsitystäkin leimaa faktinen ”realismin” vaatimus.

    Elokuvassa Mannerheim poimii Kirgisiasta Pietariin mukaansa paikallisen pojan, jota taiteilija kuvaa kauniina, siivekkäänä nuorukaisena, Uralin perhosena. Poika päätyy Mannerheimin mukana Suomeen, jossa hänet veljessodan loppuessa löydetään henkitoreissaan Tampereelta ja viedään Pispalaan.
    Siellä hän elpyy ja yrittää elää muukalaisena täysin poissa juuriltaan, vieraassa, vihamielisessä ympäristössä. Elokuvassa on kohtaus, jossa paikalliset pispalalaiset hakkaavat hänet yleisessä saunassa, kun yhdistävät hänet Mannerheimiin.
    ”Tämäkin on tulkinta. Pispalalaiset pitivät keskenään yhtä, mutta eivät aina kohdelleet muualta tulleita herraspoikia helläkätisesti. Isoisänihän oli `muualta tullut kukkamaalari`, ja olen tässä kohdassa varmasti ajatellut häntä Pispalan raavaitten miesten yleisessä saunassa.”
    ”Hänen sanottiin kuolleen lopulta tuberkuloosiin ja jopa salamurhatun, mutta oma käsitykseni on, että hän teki itsemurhan hirttämällä, joka on kuvattu taiteellisin keinoin elokuvissani.”
    ”Tällaista tarinaa Pispalassa on Uralin perhosesta kerrottu. Jännittävää on se, että Hannu Salama, joka on täällä vuonna 1936 syntyneenä ja valppaana kuullut kaiken, oli kuullut samaa tarinaa, mutta vähän eri muodossa. Yhdistimme nämä tarinat ensimmäisen kerran parin vuoden takaisessa radiokuunnelmassamme.”
    Miksi sitten Mannerheim näin hylkäsi ihailemansa pojan?
    ”Kun hänet kutsuttiin Pietarista veljessotaan valkoisten johtajaksi, uskon, että sotahuuma tarttui häneen ja hän unohti pojan ja tämän hyvinvoinnin. Suhteen tunnustaminen Perhoseen ei ehkä myös ollut poliittisesti sopivaa.”
    Riippumatta tarinan historiallisesta todenmukaisuudesta elokuva kertoo lohduttoman, mutta tärkeän tarinan nuoruuden ja kauneuden tuhoutumisesta vallan ja sodan maailmassa.

    Mannerheim esitetään elokuvassa myös Tampereen helvetiksi muuttavana pääkallon palvojana ja punaisten nuorten teurastajana.
    ”Tehdessäni elokuvaa olen joutunut samastumaan Mannerheimiin ja tuon ymmärryksen kautta ajatukseni hänestä eivät ole niin negatiivisia kuin aiemmin. Hän oli hyvin yksinäinen mies, jota vaivasi huono omatunto.”
    Mannerheim on elokuvassa valkoisen vallan symboli. Ja elokuva suorastaan huutaa nimenomaan verisen epäoikeudenmukaisuuden vuoksi. Sitä ei voi katsella ”objektiivisena kulttuurikriitikkona nojatuolista”, vaan Lillqvist pakottaa katsojan pakahduttavan, verisen, hirveän epäoikeudenmukaisuuden aistintaan ja pois ”kylmästä objektiivisuudesta” eikä häpeä ilmentää mummunsa juuriperinnön etiikkaa. Hän ei ole hienovarainen vihjailija, vaan tuo särmän esiin, koko ajan.

    Pikku Mannerheim-nukke ohjaajan sylissä on hellyttävän näköinen eikä näytä ”suurelta valtaherralta”. Tämä jo itsessään avaa uuden, tärkeän näkymän verisiin valtaleikkeihin. Ja se on varmasti myös ”lahtauksen” kokeneitten vanhojen pispalalaisten eräänlainen unelma: että jos me olemme olleet herrojen nukkeja, niin nukke se on nyt tämä herrakin tässä.

    Kun elokuvassa siirrytään Vanhan Pispalan maisemiin, tullaan ohjaajan sydänmaille, sydänveren alueelle. Näin kaunista Pispala-kuvaa ei aiemmin ole nähty. Se on häkellyttävän kaunista. Veri tihkuu Pispalassa katkerasti – mutta silti: onko lohdullisempaa paikkaa maailmassa kuin Vanha Pispala?