Esittelyt

Pispalan kirjastotalon lauteilla

Arto Lappi

Arto Lappi (s. 1966) on sitä Tampereen omaa kulttuuriväkeä, joka on pyörinyt koko ikänsä pääasiallisesti kotikaupunkinsa aarteita etsien ja sen muhevaa ilmapiiriä henkeensä vetäen, ei juurikaan pitkiä aikoja viettänyt toisissa kaupungeissa saati sitten ulkomailla. Ja pyörinyt nimenomaan kirjojen ympärillä.
Ensin luettiin nuorena kaikkea mahdollista sarjakuvakirjoista scifiin, sitten suoritettiin kirjastovirkailijan tutkinto ja pyörittiin kirjastoissa myös palvelupuolella työntekijänä ja nyttemmin Arto on myyjänä Tampereella hyvin tunnetussa Lukulaarin antikvariaatissa.
"Kävin täällä niin paljon asiakkaana ja kirjojen keräilijänä, että lopuksi kysyin kauppiaalta, olisiko täällä työpaikkaa minulle. Nyt kun on niin monien harvinaistenkin kirjojen ympäröimänä päivittäin, keräilyinto on hieman laantunut", Arto kertoo.

Kuten monia muitakin tamperelaisia, runoudessa Artoa puhutteli ensimmäiseksi Lauri Viita. Arto on lapsuudessaan asunut Tahmelassa, joten myös Pispalan lämmin ilmapiiri on Artolle tuttua.
"Viita tuntui aidolta ja maanläheiseltä, toisin kuin esimerkiksi Hellaakoski, jonka runoissa koin tekotaiteellisen tunnun. Runot oli jäntevästi puettu, ja ne tunnustivat räväkkyydestänsä huolimatta vanhoja perinteitä."
Myöhemmin Artolle merkitseväksi muodostui mm. Kai Niemisen ja Risto Rasan tuotanto ja Tuomas Anhavan suomennokset, jotka olivat Viitaan nähden aivan erilaista runoutta, mutta olivat hänelle sitä, mitä hänen mielestään runouden pitää olla: elämän läheistä ja aina ymmärrettävää.
"Tässä mielessä moderni runous Eeva-Liisa Mannerta ja Mirkka Rekolaa lukuun ottamatta on saattanut aiheuttaa paljon vahinkoa sille, miksi runous nykyään mielletään, toisin sanoen on kaventanut runouden käsitystä `harvojen ymmärtäväksi taiteeksi`. Erityisesti 90-luvulla moderni runous meni aivan hulluksi. Onneksi sellaisten runoilijoiden, kuten Heli Laaksosen, esille pääsy ja suosio ovat alkaneet vapauttaa meitä tällaisesta vääristyneestä runokuvasta."

Niemisen ja Rasan teokset alkoivat viedä Artoa kirjallisesti idän suuntaan, ja erityisesti hän innostui japanilaisen runoperinteen tanka- ja haikurunoista, jotka syntyivät eräänlaisena vastineena klassiselle kiinalaiselle runoudelle, pitkille ja soljuville runoille, tankat 700-luvulla, haikut 1600-luvulla Bashon kautta. Ne ovat lyhyitä, ytimekkäitä ja keskitettyjä, joiden pituudella ja muodolla on määrätyt mitat. Tankat ja haikut ovat tulleet tutuiksi mm. japanilaisten zenmunkkien käyttäminä runomuotoina.
Tankan kolme ensimmäistä säettä muodostavat oman kokonaisuutensa ja eriytyivät omaksi runomuodokseen eli haikuksi. Haiku ei tavoittele tankan tavoin kauneutta. Haiku tähdentää tarkoitusta. Esineiden ja asioiden olemus on itsessään runoa.

Itse Arto Lappi on kirjoitellut runoja jo monien vuosien ajan. Vuonna 2001 hän voitti vuosittain Turun kirjamessujen yhteydessä palkitun ja arvostetun Runo-Kaarina-kilpailun, ja Kaarinan kaupunki julkaisi palkintona hänen esikoisteoksensa Ei perhonen siivistään tiedä.
"Turku näyttää olevan osa karmaani", Arto sanoo leikillisesti. "Sain ensimmäisiä juttujani läpi turkulaisessa runolehdessä, sitten tuli tämä erityisesti Turussa arvostettu kirjallisuuspalkinto ja kun tapasin kustannusliike Sammakon vetäjän, Seppo Lahtisen, joka on julkaissut aiemmin beat-runoutta ja nyt suorastaan menestynyt Heli Laaksosen suosion myötä, ehdotin hänelle yhteistyötä toisen runokokoelmani julkaisussa, ja Sammakko julkaisi tämän uuden kokoelman Kukko puussa.
Kukko puussa on hieno kirja. Sammakko otti siitä huomattavan suuren painosmäärän, ja runokokoelmaksi se on myynyt hyvin.
"Runoni luon japanilaisen tanka-ja haikuperinteen ja mittojen mukaisesti ja otan niihin aineksia myös kiinalaisesta perinteestä. Koska olen suomalainen, runoni ovat kuitenkin tietenkin suomalaisen luonnon mukaisia ja sitä kautta edelliseen viitaten maanläheisiä ja ymmärrettäviä."