Pispalan kirjastotalon lauteilla

Talvi 2003

Takaisin runolauteille

Etusivu

Ohjelma

Kaksi varpusta muistelee

Lauteet

Runo on salaisuus

Riimu

Laulu

Runoilijoitten ja tarinankertojien esittely ja tapahtumien Jäljet: kuvat, äänet ja videot.

Kirsi Kunnas

Kun yksi tuli Turusta ja toinen Viipurista, Helsingissä he "mäjähtivät" yhteen, nimittäin Kirsi Kunnaksen äiti Sylvi ja isä Wäinö, molemmat kuvataiteilijoita. Kirsin isä kuoli jo 32-vuotiaana v. 1929, ja isäpuoli E.J. Vehmas oli myös kulttuuriväkeä, taidekriitikko. Kirsi muistaa pienestä pitäen kulttuurikotinsa ilmapiirin, jossa ei juuri muita kuin kuvataiteilijoita, kirjailijoita ja lehtimiehiä tavannut, kuuluivathan hänen vanhempansa tuon ajan tunnettuihin "Tulenkantajiin".
Etu-Töölö oli Kirsin lapsuuden- ja nuoruudenmaisemaa, ja kun kaupunki oli jo tuolloin muodostunut, maisemat eivät juuri ole 50 vuodessa muuttuneet - autoja vain on enemmän. "Samat" kaupatkin ovat edelleen siellä.
"Kesät vietimme lapsina aina Turun saaristossa kesämökissä, ja talven tultua tulimme takaisin kaupunkiin ja etsimme uuden vuokra-asunnon; olen asunut varmaan joka talossa ympäri Töölöä!" Kirsi kertoo. "Perheemme eli suhteellisen vähävaraista taiteilijanelämää, joten nitkutimme aina talven läpi vaatimattomassa pienessä kaksiossa."
Helsingissä Kirsi opiskeli ensin vuoden Ateneumissa, mutta sitten, osin keuhkotautinsa vaikutuksesta, hän alkoi liikkua enemmän kirjoittamisen suuntaan, jota toki oli harjoittanut jo aiemmin, "kuten nuoret ihmiset tietysti". Erityisesti Edith Södergranin runot tekivät häneen syvän vaikutuksen, ja hän kirjoitti tämän lailla, ennen kuin kehitti ja löysi oman tyylinsä. Varsinaisen kirjoittamisen lisäksi 50-luku Helsingissä kului mm. mainostekstejä WSOY:n kirjojen takakansiin tehden, teatteriarvosteluja Ylioppilaslehteen kirjoittaen ja opiskellen.

Vuonna 1957 Kirsi meni sitten naimisiin ja muutti aviomiehensä Jaakko Syrjän luo Hämeeseen, Tampereelle. "Tampereella oli hyvä kulttuuri-ilmapiiri, joka vain parani yliopiston tultua tänne. Tämä on sopivan kokoinen kaupunki, missä on hyvät edellytykset harjoittaa taiteita."

Vaikka Kirsi asui ja työskenteli viisi vuotta Jyväskylässä ja Gummerruksessa aviomiehensä kanssa, voidaan sanoa, että Kirsin elämä on pitkälti sijoittunut akselille Helsinki-Tampere-Ylöjärvi, josta viimeksi mainittu oli eräänlainen 60-luvulla hankittu unelmien täyttymys, vanha kansakoulu maalla, riittävän lähellä Tamperetta. Nykyisin hiukan iäkkäämpänä Kirsi viettää aviomiehensä kanssa enää puolet vuodesta Ylöjärvellä, kesäajan.

Tampereella Kirsi asui aviomiehensä kanssa ensin Mäntykadun "Morkussa", nyt jo puretun puutalon 13 neliön kokoisessa kivijalassa, jonka he myöhemmin siitä pois muuttaessaan välittivät Eeva-Liisa Mannerille, joka mieltyi siihen riittävän vaatimattomana tilana, "melkein kuin munkinkammiona".
"Kuuluin modernistien joukkoon, joka koki tehtäväkseen uuden kielen luomisen sodan jälkeiseen `Berliinin muurin` tunnelmaan. Oli välttämätöntä ylittää sodan peruina jäänyt propagandistinen aivopesukieli. Uuden kielen luominen oli myös sukupolvikysymys; vaikka Uuno Kailas oli hieno runoilija, emme voineet kuvitella luovamme runoja enää samalta pohjalta kuin hän ja hänen aikalaisensa."
"Näin jälkeenpäin ajatellen minusta tuntuu, että onnistuimme tehtävässämme, ja luomamme uusi kieli on nyt ollut voimassa 50 vuotta, vaikka siinä on ollut laskukausia ja rappioita."
"Kirjailija on kielen puolustaja, runoista ja romaaneista tulvii jatkossakin tenhoa ja merkitystä, kunhan uuden ajan valiojoukko vain nousee esiin (kuten se aina nousee) ja luo, uudistaa ja puolustaa kieltä. Jokainen sukupolvi joutuu kamppailemaan uuden kielensä puolesta, ja kyllä meilläkin oli välillä aika rajuja kamppailuja Koskenniemen edustaman vanhan kaartin kanssa."

Kirsi kirjoitti vuodesta 1947 kolmen vuoden välein tunnustusta ja palkintoja saaneita modernistisia runokokoelmia, kuten "Uivat saaret" ja "Vaeltanut". Tunnetuksi hän on kuitenkin tullut ennen kaikkea lastenrunoistaan, "jotka ovat samaan aikaan runoja aikuisille". Tälle tielle hänet vei englantilaisen lastenkamarirunouden (Nursery Rhymes) kääntäminen suomen kielelle ("Hanhiemon iloinen lipas"), jotka piti oikeastaan itse keksiä ja luoda, koska niiden "kääntäminen suoraan" englannin kielestä oli mahdotonta.

Samalla kun Kirsi keksi oman hienon tyylinsä riimuttaa lastenrunoja, hän havaitsi myös, ettei lapsille oikeastaan ollut tällaisia runoja ja tarinoita kulttuurissamme. Ja niin lastenkirjojen teosta tuli Kirsin päätyö 25 vuoden ajaksi, ensimmäisenä ilmestyi v. 1956 "Tiitiäisen satupuu".
80-luvulla hän palasi lastenrunojen peittoon jääneeseen keskeislyriikkaansa, ihmisen ja ihmisen sisimmän, ihmisen ja maailman välisen suhteen äärelle. Syntyi kolmen runokokoelman sarja, "Kuun kuva meissä", "Kaunis hallayö" ja "Valoa kaikki kätketty".
"Ne eivät ole vain luontokuvausta, vaan kielen ymmärtämistä luonnon mukaan."

"50-luvulla kirja-arvostelut olivat esseitä, joissa oli aikaa ja tilaa ja jotka itsessään olivat hienoja kirjoituksia. Tuolloin kirjailijat olivat arvostelijoiden armoilla, nykyisin arvostelijat tuntuvat suuresta tarjonnasta valitsevan sellaiset säihkyvät liepeet, joihin haluavat tarttua. 70-luvulla arvostelut saivat yhteiskunnallista sävyä, nykyisin markkinavoimat ovat tehneet kaikesta jollakin tavalla latteaa. Ennen kun kustantaja olisi vain painanut pienen ilmoituksen, että `Kirsi Kunnaalta on tullut uusi kirja`, se olisi ollut suuri tapaus, mutta nykyään kaikki jää laimean tuotannollisuuden alle."
Kirsin suhde tietotekniikkaan: sitä ei ole.
"Kirjoitan vanhalla kirjoituskoneellani. Minusta uudet tekstinkäsittelysysteemit ovat kyseenalaisia, liian hätäisiä. On liian helppoa poistaa sana, se haihtuu äkististi, ja sanojen punninta - prosessille jää turhan vähän aikaa. Tekstistä tulee helposti siksi huteraa, kappaleista lyhyitä. Nykyinen tekniikka vie helposti kirjailijan äänen, kylmettää ja etäistää sen. Runojahan on muutenkin luettava ääneen, jotta kielessä olevan musiikin tavoittaisi."

Kirsi on tullut tunnetuksi myös siitä, että hän perusti ensimmäisen perinnettä vaalivan ja suojelevan yhdistyksen, Pirkanmaan perinnepoliittisen yhdistyksen vuonna 1972, joka on edelleen toiminnassa, ja sai sen puitteissa paljon arvokasta aikaan, vanhoja miljöitä suojeltua mielettömyyksiltä. Jopa niin paljon, että eräs kaupungin viranomainen oli sitä mieltä, että "näitä lälläreitä ja satutätejä voi verrata lentokoneterroristeihin."
Kirsi Kunnas on kaupungin rakastetuin runoilija.