Pispalan kirjastotalon lauteilla
Talvi 2003
Runoilijoitten ja tarinankertojien esittely ja tapahtumien Jäljet: kuvat, äänet ja videot.
<= Takaisin kirjailijaesittelyyn
Kertomus rauhanliikkeen vaikeuksista
Têt-hyökkäyksen päivinä, jolloin taistelut
tulivat Saigonin kaduille, ihmisiä kehotettiin olemaan lähtemättä
kotoaan muuta kuin aivan välttämättömien syiden johdosta.
Ihmiset liimautuivat radionsa ääreen kuuntelemaan viimeisimpiä
uutisia. Yhtäkkiä kuulin radiossa opetusministerin pyytävän
”kaikkia niitä seitsemääkymmentä yliopistoprofessoria,
jotka olivat allekirjoittaneet anomuksen rauhan puolesta 16. tammikuuta
1968” tulemaan ministeriöön ”kiireellisen kansallisen asian johdosta”.
Sen jälkeen puhuja luki kaikki seitsemänkymmentäyksi nimeä,
mukaan lukien omani, eikä vain kerran, vaan joka puolen tunnin välein.
Perheeni kehotti minua olemaan menemättä ministeriöön
peläten, että minut ammuttaisiin. Olimme juuri nähneet televisiosta
eversti Nguyen Ngoc Loanin ampuvan kiinni ottamansa sissin. Olin hyvin
peloissani, mutta olin sitä mieltä, että koska anomus oli
ollut minun ideani, minun täytyi ottaa täysi vastuu asiasta ja
mennä. Jos en menisi, muitten kohtalo voisi muodostua synkemmäksi.
Vain kaksikymmentäyksi meistä saapui opetusministeriöön radiossa ilmoitettuna ajankohtana. Ministeri kertoi meille Kansallisen poliisin epäilevän meitä salaliitosta kommunistien kanssa Têt-hyökkäyksen toteutuksessa. Hän sanoi haluavansa suojella meitä, ja että meidän täytyi vain peruuttaa rauhanvetoomuksemme tuomiten kommunistit. Kahdeksantoista professoria allekirjoitti uuden lausuman toivoen voivansa välttää vaikeuksia tällaisena sekasortoisena aikana. Mutta isä Nguyen Ngoc Lan, professori Chau Tam Luan ja minä kieltäydyimme. Sanoimme, ettemme voi allekirjoittaa ministeriön lausumaa, koska meidän opiskelijamme olivat kuulleet nimemme mainittavan puolen tunnin välein hallituksen radiossa ja nyt he jälleen kuulisivat samat nimet radiossa uuden lausuman allekirjoittaneina. Olisi selvää, että olisimme alistuneet allekirjoittamaan hallituksen painostuksen alaisina. Tarjouduimme kuitenkin laatimaan toisen lausuman myöhemmin ministeriön ulkopuolella tuomiten Têtin tulitauon rikkomisen. Kieltäytymällä allekirjoittamasta ministeriön lausumaa olin varma, että joudun vankilaan. Tuossa tapaamisessa kerroin työtovereilleni: ”Tärkein lahja, mitä opettaja voi antaa oppilailleen, on arvokkuus. Olemme aina yrittäneet parhaamme olla oppilaittemme luottamuksen arvoisia. Jos kuolemme väkivaltaisesti, henkemme tulevat kukkimaan heidän sydämessään. Mutta jos allekirjoitamme hallituksen tarjoaman lausuman tänään, se tarkoittaa sitä, että olemme alistuneet hallituksen uhkailujen edessä. Se ei ole sitä, mitä me haluamme opettaa nuorelle sukupolvelle.” Tämän tapaamisen jälkeen meidät kaikki vapautettiin, mutta epäilin, ettei kaikki ollut vielä ohi.
Têt -hyökkäyksessä kuolleiden ruumiita
Kun palasin takaisin kotiin, pakkasin hammasharjani, pyjamani ja kevyen puseron kassiini ollakseni valmis lähtemään vankilaan, kun poliisi saapuisi. Mutta sain päinvastoin kutsun opetusministeriltä tulla hänen toimistoonsa. Kun saavuin, hän sanoi: ”Olette kieltäytynyt peruuttamasta julkilausumaanne. Olen hyvin kiireinen, mutta Poliisin johtaja on pyytänyt minua selvittämään tämän asian. Jos kieltäydytte yhä vetämästä takaisin anomustanne, minun täytyy ilmoittaa siitä Poliisille, ja teidät tullaan pidättämään välittömästi ja vapauttamaan virastanne yliopistossa.”
Hengitin syvästi, ja sanoin hyvin vakavalla äänellä: ”Hyvä herra, tulin luoksenne tänään, koska tiedän, että olitte kerran professori, vanhempi veljeni opettamisessa. Kun puhutte noin uhkaavalla äänensävyllä, niin minun on mahdotonta olla kanssanne todellisessa kommunikaatiossa. Joten tehkää minulle mitä haluatte. Pyydän teitä lähettämään minut vankilaan. Jos annan teidän pakottaa minut siihen mitä ehdotatte, en olisi yhtään parempi kuin presidentti Thieun rakastettu ystävä eversti Lieu, joka heti tultuaan kommunistien pidättämäksi Ben Tressa, kehotti kaikkia etelävietnamilaisia sotilaita liittymään pohjoisen puolelle.”
Kyyneleet silmissäni jatkoin lempeämmin: ”Hyvä herra, olen kuin bambun taimi yliopisto-opettajien joukossa. Olen nuori, mutta henkeni kasvaa vahvana ja kauniina. Puhun suoraan tämän maan tilanteesta, en itseni vuoksi, vaan kansani vuoksi, vaikka vankila odottaisikin minua sen seurauksena. Vetoan teidän omaantuntoonne vanhempana veljenä auttaa minua kasvamaan tällaisella asenteella, eikä kumartaa pakottamisen edessä. Älkää pakottako minua toimimaan omantuntoni vastaisesti. Jos suostun allekirjoittamaan lausumanne väkivallan uhalla, niin jos tänään tuntemattomat miehet tunkeutuvat talooni aseilla uhaten ja pakottavat minut allekirjoittamaan lausuman, jossa lukee ’kauan eläköön Mao Tse Tung’, niin eikö minun silloin pidä allekirjoittaa sekin? Jos kirjoitan asein uhattuna omaatuntoani ja uskomustani vastaan, niin ketä tuosta allekirjoittamisesta sitten syytetään? Haluatteko todella opettaa minulle tämän kaltaista pakottamista?”
Häntä näytti nolottavan, ja hänen asenteensa muuttui välittömästi. Hän sanoi, että olin käsittänyt hänet väärin, ja että hän halusi vain suojella minua. Sitten hän päästi minut menemään allekirjoittamatta mitään, eikä poliisi koskaan tullut pidättämään minua. Hän mitä ilmeisemmin suojeli minua poliisilta.