Pispalan kirjastotalon lauteilla
Talvi 2003
Runoilijoitten ja tarinankertojien esittely ja tapahtumien Jäljet: kuvat, äänet ja videot.
Risto Ahti
Risto Ahdin juuret ulottuvat syvälle, syvälle Hämeen sydämeen, vanhaan Hollolaan
ja sen "tyttäreeseen", Hollolan Lahteen. Tampereelle Risto muutti Lahdesta 1984.
"Lahteen muutti sotien aikana ja jälkeen paljon karjalaisia ja nyttemmin myös
kymenlaaksolaisia, ja alkuperäistä lahtelalaisuutta on enää hyvin vähän siellä
jäljellä."
Riston esi-isien Rekolan talo on löydettävissä jo 1500-luvun kirkonkirjoista,
ja suku omisti nykyisen Lahden keskustan maat.
"Seutu on ikivanhaa asuinpaikkaa, vanhakantaisinta Korpi-Hämettä, jonka Hollolan
Itä-Hämeen murretta kuulee puhuttavan maaseudulla aina Mäntän ympäristössä saakka."
"Väen perintöä kuvailisin tinkimättömäksi itsellisyydeksi. Yhäkin pidän itseäni
metsänkulkijana, metsänkävijänä. Korpi-Hämeessä luonto on lähempänä kuin vaikkapa
Tampereen-Hämeenlinnan välillä. Muihin hämäläisiin nähden olen varmasti keskimääräistä
vilkkaampi, kun kävin kouluja karjalaisten kanssa ja kun Savon rajoilla muutenkin
kohtaa nopeampaa huumorintajua. Länsi - ja Itä-Suomen rajahan kulkee tavallaan
Lahden ja Kouvolan välillä."
"Seudulla vallitsee voimakas sukuperinne, ja perhetarinoita on hirveästi.
Tamperehan on Hollolaan verrattuna nuori asuinalue, vain parisataa vuotta vanha.
Huomattavaa on myös se, että vielä vanhempieni aikana Porvoo oli se "lähin"
kaupunki, jossa käytiin, ja isovanhempieni aikana yhteys Pietariin oli voimakasta."
Suvun maat menivät 150 vuotta sitten. Isoisän äiti selvisi tuosta muutoksesta Riston
mukaan kuin "hanhi" ja on jättänyt sukutarinoihin oman kauniin viisautensa koskien
mullistuksia ja epäoikeudenmukaisuuksia:
"Joka aamu on herättävä puhtain sydämin, eikä mitään juttuja kannata nostaa,
koska muuten elämä menee pilalle."
Risto oli nuorena kova lukemaan, 2-3 kirjaa päivässä. Tuon ajan muistumiin on
vaikeaa palata, mutta Risto haluaa mainita kaksi kirjailijaa, joilla oli hyvä
vaikutus ja jotka muutenkin olivat 60-luvulla kaikkien kirjailijoiden huulilla:
Axel Sandemose ja William Faulkner.
Koulujen jälkeen Risto alkoi opiskella englantia. Vuodesta 1967 saakka hän on
julkaissut säännöllisesti runoja, ja sai vuonna 1979 valtionpalkinnon. Muutama
vuosi palkinnon saamisen jälkeen hän vakuuttui kirjailijan kutsumuksestaan
syvästi ja alkoi nähdä niitä asioita, joita halusi tässä viitekehyksessä
toteuttaa tulevina vuosina.
"Kaikki selkeytyi, tajusin oman estetiikkani, omat hommani. Tiesin mitä piti tehdä."
Risto on suomentanut mm. englantilaista runoilijaa William Blakea.
"Blaken kautta minulle avautui aivan uusi suhde runouteeni, ja suurin muutos tapahtui
tavassani tehdä: olennaisinta ei ollutkaan enää runon tekeminen, vaan uuden
tekeminen. Mitä tulee osaksi ja mitä tarvitaan, sitä tehdään, oman taidekäsityksen
mukaisesti. Blaken tavoin runoni olivat proosarunoja, joissa on
filosofisia opetuksia ja huumoria. Viidallakin oli muuten aina filosofia
taustalla, eivät hänen runonsa mitään leikkilauluja olleet, ja Viita on tässä
kyllä myös mainittava esikuvanani."
Risto lainaa myös Larin-Kyöstin väheksyttyä aforismia: Kukaan ei tiedä, mikä
ihminen on, taiteilijan on hänet luotava.
"Ihmiskuvan luominen on taiteilijan tehtävä. Käytämme sanoja `ihminen` ja
`ihmiskunta` , mutta todellisuudessa kellään ei ole aavistustakaan siitä, mikä
ihminen on. Taiteilijan on luotava sellainen kuva (vaikka se merkitsisi
ajoittaista epäsosiaalisuutta), jossa ihmiset ovat mahdollisimman vapaita ja
voimakkaita, omillaan ja loistavasti itsensä kanssa toimeen tulevia ja sitä
kautta muidenkin kanssa yhteistyöhön kykeneviä. Oman näkemyksen ymmärrys on alku
toisten näkemysten ymmärrykseen."
Risto Ahti on kirjailijoitten ja taiteiljoitten piirissä arvostettu, vaatimaton
runoilija, jonka monet tamperelaiset tuntevat myös kirjoittamisen opettajana.
Hän kertoo nauttivansa opettamisesta. Aikoinaan hän runoilijan - ja
kirjailijantyönsä ohella toimi opettajansijaisena lukiossa ja yläasteella,
ja nyt hän on jo parinkymmenen vuoden ajan ollut kirjoittamisen opettajana
Oriveden opistossa.
"Opettajuus on tehnyt minusta pitkäikäisen kirjoittajan, koska nuorta väkeä
tavatessaan joutuu aina kirjoittamaan omansa uusiksi. Se tapahtuu luonnostaan,
koska kielihän on tapa olla. Sinänsä mitään uusia asioita ei välttämättä esitetä,
vaan tapa muuttuu ajan muuttuessa, siis kun estetiikka muuttuu, tulee uutta
runoa, vaikka ajatukset ovat vanhoja. Opettajuus on ihmisten kanssa olemista,
ja siitä lähtee aina uutta parempaa energiaa liikkeelle."
"Vaikka kielen uudistaminen käy näin ajan virrassa luonnostaan, minulla on ollut
myös miltei maniana palauttaa kieleen suomen kielen alkuperäisiä muotoja, ja
olen viettänyt paljon aikaa Jaakko Juteenin tekstien kanssa."
Vaikka Risto Ahti siis luonnostaan pysyy ajan tasalla, hän ei silti käytä
tietokonetta eikä hänellä ole nettiyhteyttä - ja hän on edelleen elossa ja
hengissä tietoyhteiskunnassakin.
Risto kertoo kansainvälisessä tapaamisessaan Lontoossa ihmetellyn, miten
on mahdollista, että keskellä pohjoisia metsiä olevasta sisämaakaupungista eli
Tampereelta tulee niin hienoja kirjailijoita ja runoilijoita, kuten Väinö Linna,
Mirkka Rekola ja Eeva-Liisa Manner. Voiko suomalaista (luonnon-)lyriikkaa siis
oikeasti kääntää vieraille kielille?
"Muistan kerran, kun metsässä ollessani näin hirven laskeutuvan uimaan suolampeen.
Riisuin vaatteet pois päältäni ja panin ne puun oksalle, olin hirvi ja livuin itsekin
lampeen. Tuota kokemusta muistellessani mielestäni tällaisia paljaita tuntemuksia
ja aistimuksia on mahdollista kääntää myös muitten maitten kielille."
Risto Ahti ja hänen koiransa Choko