Pispalan kirjastotalon lauteilla

Talvi 2003

Takaisin runolauteille

Etusivu

Ohjelma

Kaksi varpusta muistelee

Lauteet

Runo on salaisuus

Riimu

Laulu

Runoilijoitten ja tarinankertojien esittely ja tapahtumien Jäljet: kuvat, äänet ja videot.

Panu Tuomi

Panu Tuomen isän suku on peräisin Kajaanin seutuvilta, äidin Pohjanmaalta ja Savosta. Molemmat olivat 60-lukulaisia ja edustavat sukupolvea, jolle avautui laajemminkin akateemisten opiskelujen mahdollisuus. He rantautuivat opiskeluajan jälkeen Helsingistä Tampereelle, missä Panu syntyi.
"Pystyin välttämään Tampereen murteen, joka mielestäni sopii lähinnä komedioihin. Tästä minun varmaankin on kiitettävä Aku Ankka -lehteä, jonka avulla opin lukemaan 4-vuotiaana. Siinähän puhuttiin yleiskieltä. Tietenkin myös vanhempieni sukujuuret ja heidän akateeminen koulutuksensa vaikuttivat siihen, etten omaksunut murretta."
"Perheessämme kaikki lukivat kirjallisuutta, mutta varsinaisia kirjailijoita täytyy hakea kauempaa. Äidin puolelta olen sukua Otto Manniselle, ja taisipa hieman tuntemattomampi Oskari Kuitunenkin olla jotain sukua."
Panun äidinäiti oli omistautunut salapoliisikirjallisuudelle. Hänellä oli Kuortaneen mökissä erinomainen ja hyvässä kunnossa oleva dekkarikirjasto, jonka eräät sukulaiset isoäidin kuoleman jälkeen myivät.
"En ole halunnut sen jälkeen käydä siellä, koska mökistä tuntui kadonneen henki ja sisältö", kertoo Panu.

Panu siis oppi lukemaan 4-vuotiaana, ja luki 5-7 vuoden ikäisenä jo intohimoisesti kaikki Jules Vernen kirjat. Aina 12-vuotiaaksi saakka hän oli melkoinen lukutoukka. "Kun yläaste alkoi, koitti luonnollinen kolmen vuoden aika, jolloin en lukenut mitään. Se oli luultavasti jonkinlainen anarkistinen vastareaktio sille, että koulussa pakotettiin lukemaan. Näin kokivat varmasti monet muutkin. Tuo lukemattomuuden aika oli myöhemmin hyvin tarpeellinen kirjoittamisen ja lukemisen merkityksen ja viehätyksen näkemiseksi selkeästi."

Lukioaikana lukeminen jälleen alkoi, ja Panun mukaan tuolloin kaikki lukivat Kafkaa. Panun Kafkan ihailu ja arvostus on jatkunut tähän päivään saakka. Sen sijaan alle 20-vuotiaana voimakkaan vaikutuksen tehnyt beat-runous ei tunnu enää nykyisin kovin merkitsevältä.
"Tuossa iässä ihastuksen Bukowskiin, Milleriin ja kumppaneihin ymmärtää, mutta nykyään tuo revittelyosasto voi tuntua jopa regressiolta."

Kirjoittajakoulutusta Panu Tuomi on saanut vain yhden kevätlukukauden ajan Oriveden opistossa viisitoista vuotta sitten. (Siksi hänet voi löytää juuri ilmestyneestä kirjasta Oriveden uudet opit.) 1991 hän astui sisään Tampereen yliopistoon opiskelemaan yleistä kirjallisuuta, filosofiaa ja taidehistoriaa. Panu ei kuitenkaan halunnut ottaa opintolainaa, vaan opiskeli päivät yliopistolla ja heitti illat säkkejä postissa - ja jossakin siinä välissä kirjoitteli.
"Se oli yhtä helvettiä, tai tarkemmin sanottuna yliopisto ja posti olivat saman helvetin eri aspekteja. Kun ensimmäinen kirjani julkaistiin 1995, jättäydyin vapaaksi kirjailijaksi. Jätin ilmoittautumatta yliopistolle, mikä siis tarkoittaa sieltä eroamista."
"Tätä voisi moni pitää hölmönä ratkaisuna, koska suunnitelmaa B ei ollut olemassa. Mutta tämä oli se homma, mitä haluan tehdä. Jos haluaa rikastua, en suosittele tätä tointa."

Keskustelussa Panu Tuomen kanssa sivutaan monia jännittäviä aiheita. Yksi niistä on pienkustantajuuden hyödyt ja haitat. Panu pitää romanttisena ja idealistisena sellaista käsitystä, että ainoastaan pienkustantajuus olisi luovuuden henkireikä. "Jos pienkustantajalta puuttuu asiansa osaava kustannustoimittaja ja oikolukija, on vaikeaa kuvitella työn laatua kovin merkitykselliseksi. Nykyinen pieniäkin painomääriä mahdollistava tekniikka saa aikaan sen, että kuka tahansa voi julkaista ja syntyy kaverikustantamista. Määrä alkaa korvata laatua."

Panu ei itse ole koskaan kirjoittajana joutunut kärsimään suuren kustantajan vuoksi, pikemminkin päinvastoin.
"Teksteihini on suhtauduttu asiallisesti, ja minulla on ollut WSOY:ssä hieno kustannustoimittaja, Eila Kostamo. Uskon, ettei ongelmia tule nytkään, kun hän jäi eläkkeelle."
Pienkustantajista Panu haluaa erikseen kehua Loki-kirjoja ja Basam Booksia, jotka ovat "ennen kaikkea paikkailleet käännöskirjallisuudessa ammottavia aukkoja kiitettävästi".

Panulta on tullut viisi runokokoelmaa, joista viimeisin ilmestyi vastikään, Pyhän Vituksen tauti (2003). Hän sanoo, että kokee kehittyneensä kirjailijana. "Temaattisesti en ole muuttunut, mutta pystyn nyt hallitsemaan pidempiä muotoja, joista uusin kirjani koostuu. Kieleni on muuttunut, mutta se on muokkautunut muodon, ei sisällön suhteen."

"Koen työni jatkumona, ja pidän tärkeänä sitä, että pystyn allekirjoittamaan tekstini myöhemminkin. Onneksi 15 vuoden takaisia tekstejäni ei koskaan julkastu, sillä kiroaisin niitä nyt hartaasti. Kaiken julkaistun tekstin voin tänäkin päivänä allekirjoittaa."
"Uusimmassa teoksessani olen rakentanut kokonaisuutta arkkitehtonisesti. Kirjojen kompositio on tärkeä asia. On jännittävä paradoksi, että matemaattisten kaavojen avulla voi muodostua lyyristä sisältöä."
"Kirjaani sisältyy alkemiaa, katolista mystiikkaa, surrealismia. Luvut 3-7-12 määrittelevät teoksen arkkitehtonisen kokonaisuuden."

Tamperelaiset runoilijat Eeva-Liisa Manner, Kirsi Kunnas ja Mirkka Rekola ovat koko Suomen mittakaavassa Panu Tuomelle ehkä tärkeimmät lyyrikot. Uusista kiinnostavista tekijöistä hän sanoo voivansa mainita esim. Saila Susiluodon. Panun ulkomaisia runoilijasuosikkeja ovat mm. Anna Ahmatova, Tomas Tranströmer, Guillevic, Dylan Thomas, Angelus Silesius ja Juan de la Cruz.
Entä minkälaisen moton ja viisauden hän haluaa välittää tähänastisesta koetusta runoilijan elämästään?
" Siinä missä asiaproosa tarkoittaa informaation siirtämistä kielellä, runous on informaation synnyttämistä kielessä."