Pispalan kirjastotalon lauteilla

Talvi 2003

Takaisin runolauteille

Etusivu

Ohjelma

Kaksi varpusta muistelee

Lauteet

Runo on salaisuus

Riimu

Laulu

Runoilijoitten ja tarinankertojien esittely ja tapahtumien Jäljet: kuvat, äänet ja videot.

Pekka Kejonen

"Olen aina asunut vesien vieressä", kertoo tunnettu suomalainen kulttuurihahmo, runoilija Pekka Kejonen. "Olen kotoisin Kuopiosta, ja muistan, kuinka jo lapsina ja nuorina teimme viikonlopun onkireissuja telttojen kanssa Kallavedellä."
Savon murretta Pekan puheesta ei kuule enää edes rytmissä, mutta kirjoittamisessa tarkkaavaiset voivat rytmin havaita, välimerkit korvattuina pienillä sanoilla. Pekka on sekä ihmisenä että runoilijana ollut aika lailla oman tiensä kulkija.
"Olen välttänyt kaikenlaisia hyväveli -verkostoja enkä ole ikinä kuulunut mihinkään `Savon mafiaan`. Olen myös niitä harvoja kirjailijoita, jotka ovat nousseet esiin kuulumatta Nuoren Voiman Liittoon, ja Suomen Kirjailijaliitostakin erosin pari vuotta sitten. Verkostuminen ja valta tuhoavat aina jotakin luovuudessa olennaisesti tärkeää: kun esimerkiksi pienkustantajat muuttuvat keskisuuriksi, ne alkavat yleensä laadullisesti näivettyä."
"Itse en ole ikinä kaivannut tällaisia verkostoja, ja jo 60-luvullakin pystyin elämään ilman niitä, tinkien sitten vaikka vähän taloudesta. Ja nykyään asiani ovat sillä tavoin hyvin, että jo vuonna 1979, suhteellisen nuorena, minulle myönnettiin valtion taiteilijaeläke."

Pekalle jazz on rakkaus, joka on säilynyt koko iän, nuoresta pojasta tähän päivään saakka. Koulukin jäi 16-vuotiaana kesken jazzin vuoksi. Pekka soitteli kuusi iltaa viikossa yhtyeessä rumpuja. Koulun rehtori oli sanonut: "Joko käyt Kuopion kunniallista yhteiskoulua tai soitat." Äiti oli antanut pojan itse ratkaista, mitä tekisi: "Valitse, mitä valitset: omaan ottaas tulee." Pekka oli jo tuolloin käytännössä ammattimuusikko. Jazzia sai vain yleisölle soittaa hyvin harvoin, yleensä väännettiin rahvaalle tangoa.

"Tuosta viihteen ja taiteen ristiriidasta sain varmasti hyvän alibin ryypätä. Jos en ollut sairaalassa tai muussa huollossa, olin sitten seuraavat kaksikymmentä vuotta käytännöllisesti katsoen humalassa. Minulla oli jossakin vaiheessa varmasti Suomen paras jazzlevy -ja -kirjakokoelma, mutta join ne kaikki. Ensimmäinen julkaisemani romaanikin, Jamit (1963), oli jazzista ja muuten ensimmäinen jazzista tehty romaani koko maassa." (Tässä yhteydessä Pekka samalla ylistää nykyisten Tampereen jazzfestivaalien maailmanluokkaisuutta ja hienoa taiteellista tasoa)

"Sanon usein, että jos suomen kielen opettajana on sellainen hahmo kuin Jorma Korpela, isona veljenä Olavi Siippaisen kaltainen mies, ateljeekriitikkona Tuomas Anhava ja ryyppykaverina Martti Merenmaa, siitä ei voi olla seurauksena järin huono kirjailija", Pekka kertoo.
Hän pitää Jorma Korpelaa Suomen parhaana modernina kirjailijana.
"Opettajana hän oli hyvin innostava. Hän opetti nuoret kirjoittamaan, sen ainoan asian, minkä voi koulussa opettaa eli kielen perusteet. Säännöt on opittava, että niitä voi rikkoa. Hän ei siten pitänyt mielikuvitusaineistani, vaan vaati minulta asiaproosaa ja hyvää suomen kieltä ja esti siten nuoren miehen putoamisen mihinkään fantasiamaailmoihin. Olen tästä hänelle hyvin kiitollinen."
"Kirjoittelin silloin jo teininä Helsingin Sanomain Nuori Hesa -liitteeseen jazzista.
Olavi Siippainen oli kaikkien Kuopion nuorten kirjailijoiden isähahmo, Siippaisen salongilla oli maineensa Helsingissä saakka. Savolaiseen Vestäjät -ryhmään kuuluivat lähes kaikki tuon ajan puhuttelevat kirjailijat ja kirjailijanalut, kuten Martti Merenmaa, Lauri Leskinen, Eino Säisä, Erkki Ahonen, Kauko Aalto, joitakin mainiten. Toini Havu, silloinen Hesarin pääinkvisiittori, keksi ryhmälle nimen "uus-vitalistit", kaiketi vieroksumansa 50-lukulaisten kiusalla.
"Julkaisseena kirjailijana olin sitten Tuomas Anhavan porukan ääripäätä, villein tapaus. Tuo porukka oli hyvin sekalainen olemukseltaan, ei lainkaan homogeeninen. Tuomas Anhavalla oli runouden ja taiteen suhteen helvetin hyvä nenä, ja välillemme kasvoi ystävyys. Hän oli hieno jätkä."
Martti Merenmaa suistui elämässään lopulta pahimpiinkin tenu-ukko - ja ryyppyporukoihin, ja Pekalle on jäänyt legendaarisena mieleen, miten tämä asiallisessa mustassa puvussaan aina aloitti aamujutut tällaisessa porukassa juhlavasti näin:
"Kun minä ja Thomas Mann Heidelbergissä..." (Martti oli tavannut opiskeluaikoinaan Heidelbergissä Thomas Mannin ).

Helsinkiin Pekka muutti avioiduttuaan ensimmäisen vaimonsa kanssa, jonka opiskelut alkoivat Helsingissä. Helsingistä muodostui siten hänen keskipisteensä ("Jossakinhan ihmisen täytyy olla"), mutta tutuksi hän tuli enemmän "kotimaisena kosmopoliittina", maata kiertävänä taiteilijana. Hän ei moneen vuosikymmeneen ollut kirjoilla missään, vaan yöpyi milloin missäkin. Tuohon aikaan puhuttiin jopa "Kejosvaarasta", että Kejonen, "kaikkien kulttuurikotien toivevieras", oli kaupungissa ja etsi yösijaa.
Pekka oli jatkuvalla liikekannalla, ja pyöri paljon mm. Turussa ja myös Tampereella. Tytti Parras oli Pekan hyvä tuttu, samoin kuin TV2:n väki.
"60-luku oli jännittävää aikaa, silloin tapahtui kirjallisuudessa, politiikassa, taiteessa mahtavia juttuja."

60-luvulla ja 70-luvun alussa Pekkakin oli varsin tuottelias, sekä paljon kiitosta saaneita runoja että romaaneja ilmestyi. Samoin ilmestyi Suomen jazzin parhaimmiston kanssa yhteistyössä tehty Pekan teksteihin perustava äänilevy, Yökiitäjä. "Pärjätäkseen kirjalijan olisi julkaistava teoksia melko tasaiseen, tiheäänkin tahtiin, jotta kirjailijan elämän mahdollistavat apurahatahot eivät unohtaisi kyseistä kirjailijaa. Minäkin julkaisin teoksia aluksi melko tiheään. Vuonna 1967, jolloin Kalle Päätalokin oli ehdolla, minä voitin valtionpalkinnon."

"Kirjailijan kaareni ei kuitenkaan ole ollut virkamiesmäinen, vaan olen ollut itsepäinen ja tehnyt, mitä haluan. Minulla on siten, osittain siitäkin syystä, ollut kaksi pitkää taukoa kirjoittamisessa." "Ryyppäämisen kautta ajauduin täysin pohjalle. En kuitenkaan kuollut, ja uskon, että se johtuu juuri siitä, ettei minulla ollut ympärilläni mitään huolehtivaa turvaverkkoa, kuten esimerkiksi Saarikoskella, vaan menin pohjalle täysin paljaana. Purin kaikki turvarakennelmat, heitin kaikki lääkkeetkin pois, ja halusin katsoa, selviänkö siitä." 1979 ryyppääminen jäi, Pekka muutti Lappiin, ja hänen elämässään avautui aivan uusi, ajan ja tilan lehti: hän pystyi ensimmäistä kertaa elämässään pysähtymään.

Pekka asui korpipaikassa Rovaniemen lähettyvillä kaksi vuotta, kirjoitteli ja kalasteli. Tuona aikana hän tutustui nykyiseen vaimoonsa, joka oli tuolloin Lapin Kansan kulttuuritoimittajana. Kun he muuttivat yhteen, aluksi etsittiin kotia Rovaniemen ympäristöstä, mutta lopuksi päädyttiin Suomen asumattomimmalle alueelle Tenojokilaaksoon, 60 kilometrin päähän Utsjoesta. Pekan vaimo tunsi erään saamelaiskirjailijan, joka oli antanut vihiä mahdollisuudesta vuokrata tuo talo.
"Kun menimme tutustumaan taloon, vaimo tutki naisten tapaan kaikkia kaappeja ja sen sellaista ja vaikutti tyytyväiseltä, kun taas minä menin jokivarteen, ja sen nähtyäni tiesin, että tämä on Se paikka."
"Päätimme, että olemme niin kauan kuin viihdymme, ja 18 vuotta siinä meni. Saamelaisympäristön hyväksyntä kesti pitkän ajan, siellä on tarkkailuvaihe pidempi kuin muualla Suomessa ja Lapissa, mutta lopulta siellä huomattiin ja vakuututtiin, ettemme ole ryöstökalastajia emmekä turistifirman pitäjiä. Talon isäntä opetti minulle lohenkalastusta, ja osani olen isoista lohista saanut. Olen oppinut olemaan kalastamatta enemmän kuin syön."

Vieheet ovat ajalta ennen perhokalastusta.
Nykyisin Pekka kalastaa yksinomaan perholla.

"Minulla on hyvät sosiaaliset valmiudet, mutta viihdyn hyvin myös itseni seurassa. Kalastushan on mainio asia myös siinä mielessä, että se on sosiaalisesti hyväksytty yksinolon muoto. Ja perhonheitto on rytmilaji, kuin jazzia. Aikoinaan kirjoitin mm. Kansan uutisiin ja myöhemmin Parnassoon, mutta nykyisin en kirjoita enää muihin lehtiin kuin Urheilukalastus -lehteen kolumneja seitsemän kertaa vuodessa."
90-luvulla Pekka julkaisi runokokoelmien lisäksi mm. kirjat Jatsia ja Jalokalaa: muistumia sekä 60-luvun kuvat ja muita otoksia. Erityisen ilahtunut hän on siitä, että WSOY eli Södikka julkaisi hänen 60-luvun proosansa yksissä kansissa, samoin kuin kootut runot, Eletyt. Hän viimeisin uusin runokokoelmansa on vuodelta 2000, Kevätpäiväntasaus.
Maassamme olevaa suomenruotsalaista kulttuuria Pekka ihmettelee ja ihastelee. Voisi ajatella, että se on pienenä ryhmänä huonossa asemassa, mutta päinvastoin heillä on aina tuntunut olevan enemmän tietoa saatavilla, ovet enemmän auki kulttuurin mahdollisuuksiin. Hän mainitsee arvostamistaan taiteilijoista esimerkkinä runoilijat Gunnar Björlingin ja Henry Parlandin, josta jälkimmäisen kertoo olevan esimerkin siitä, ettei tarvitse olla julkkis tehdäkseen jotakin merkityksellistä kulttuurin piirissä.
"Liika julkisuudessa kekkulointi syö uskottavuutta. Muistaakseni Paul Valery, ranskalainen kirjailija, sanoi mielestäni hienosti: `On häpeällistä, jos runoilija nimi on kaikkien huulilla.`"
"Itse en tee `tuotteita` enkä ole `tuote`."

Pekka muutti vaimoineen kolmisen vuotta sitten rauhalliseen ja tasaiseen Vilppulaan, Pohjois-Hämeeseen. Kun vaimo oli alun perin kotoisin Tampereelta, Hämeeseen muutto tuntui hänestä kuin kotiinpaluulta. Kun Tenojokilaakson aika oli ohi, Pekkakin vakuuttui Vilppulasta hyvänä asuinpaikkana - käytyään katsomassa paikalliset kosket.

Lappi on varmasti muuttanut molemmat ihmiset. Aikaa, tilaa ja levollisuutta tuntuu olevan. Vilppulassa on jo nyt asuttu kolmisen vuotta, mutta Lapista tuntuu palatun vasta eilen. Molemmat ovat sekä yksi että kaksi. On marraskuu, ja pian Pekka alkaa kirjoittaa. "Talvella kirjoitetaan, kesällä kalastellaan ja käpsehditään."

Pekka Kejosen teokset.