|
Takaisin runolauteille
Etusivu
Ohjelma
Kaksi varpusta muistelee
Lauteet
Runo on salaisuus
Riimu
Laulu
Runoilijoitten ja tarinankertojien esittely
ja tapahtumien Jäljet: kuvat, äänet ja videot.
|
Eino Kotola
Tälle Eino Kotolan "Jäljet"-sivulle on koottu joitakin sellaisia runoja, joita
ei ole julkaistu, mutta joita hän esitti runolauteilla.
MARRASKUUN RUNOJA.
Miinus kymmenen.
Maan kasvot näkyvissä.
Oksalla linnun pesä,
musta
unohtunut malja.
Kuin jäinen ruoska äärettomään
rasahtaa aamun askel.
Kävelen ikavääni
kädessäni koiranputki,
kesän katkennut huilu.
|
Se on täytetty..
Ei. En tavoita näitä harmaita päiviä.
Niin on valo varjon kaltainen.
Kuu kietoutunut pilven liepeisiin,
tuulessa lähdön tuntu.
Kylmät pellot viilletty auki,
kuin mustaan huutoon.
Odotukseen.
|
Puhuisit minulle.
Kuuntelen näitä täyttyneitä hetkiä.
Katkaistuja korsia
ja pellon väsynyttä ikävää kypsään viljaan.
Olisit tässä nyt,
kun on raskaitten pilvien aika.
Kertoisit menneen kesän ja lämpimät rannat.
Puhuisit nämä riisutut puut
ja maan , joka routaan vaikenee.
Puhuisit marraskuun.
|
SAATANALLISET ÄKEET.
Olin sammakko reisin jäntevin,
oli kiiman kylläinen kevät.
Minä tunsin joen ja järvenkin
ja lammen ja lammen levät.
Kun pellon reunalle loikkasin
ja kurnutin lemmen säkeet,
näin kohti vyöryvän traktorin
ja ne saatanalliset äkeet.
Sain oppia ensi kerralla
että isolla ison on valta.
Käy kiireeksi narrilla, herralla
pois ehtiä äkeiden alta.
Vaikka ojan pohjalle putosin
ja katkesi kaikki siteet,
niin kurnutin, kurnutin kuitenkin
kun omat on mielipiteet.
|
PÄIN KEVÄTTÄ.
Mies istuu puhumatta
kylmän myyntipenkin päässä.
On luutanippu kuurainen
ei ostajaa.
Kai oli sydämesi joskus lujalyöntinen, käsi
vapinaton vakaa.
Nyt olet vanha.
Pätkii pulssi. Täriset,
kuin sua ajettaisiin takaa,
taikka pakenisit julmaa kostajaa.
Jossakin maata kaivetaan
ja ryskyy routa.
Joku rakastaakin. Syliin sulkee.
Mies penkinpäässä havahtuu,
kun torin naakka,
se nytkykaula,
luisin kynsin ohi kulkee.
|
SILLOIN.
Vanhassa valokuvassa on kynällä tehdyt ristit
kuolleitten kohdalla.
Minulla on polvihousut,
toinen olkapää alempana ja silmät
niin suurina,
että niistä näkee, ettei niillä näe
vielä kauas.
Kuvan takana kasvaa mäntyjä.
Kauniita puita.
Ne on varmaankin jo kaikki kaadettu.
Minä astuin pois kuvasta
ennenkuin ristit piirrettiin,
enkä tiedä,
tehtiinkö männyistä taloja, siltoja,
vai tämä paperi, johon kirjoitan:
Jos nyt kuvasta astuisi ulos joku
ja soittaisi ovikelloa,
kysyisin, sinäkö se olet ?
|
LÄHTO.
Tulemme rannalle. Kesä on takana.
Lehdet haravoitu.
Ikkunoissa tummien verhojen aika.
Edessä kaikki mitä emme vielä muista.
Kurkien suruääninen trumpetti auraa taivasta.
Puu on taipunut etelään, valoon.
Rikkinäinen näkinkenkä rantavedessä,
haaksirikon jälkikuva.
Me seisomme rannalla.
Kesä on takana.
Ota sinä nyt tämä päivä,
minä peräännyn huomiseen.
|
MITÄ.
Pimeä istuu vieressäni. Kuuntelen
ja etsin ääniä.
Perintöradio kohisee
nytkähtelee vääntynyt viisari.
Motala vinkuu. Berliini vaikenee.
Jerusalemista outoa kohinaa.
Linnut tietävät suunnan. Reitin pesiinsä.
Mehiläiset kukasta kennoon. Mitä me
toisistamme tiedämme?
Ohi häilahtävät kasvot.
Sivukuva.
Huurteisen peilin sameus. Siihenkö kirjoitan:
Sinun kätesi mahtuu vielä minun käteeni.
|
KAKSI.
Vesi tipahtelee hanasta. Harvakseen
kuulen sanoja. Sinulta
minulle, enkä nyt äkkiä muista
kuka viimeksi kysyi keneltä ja mitä.
Vai kysyikö kukaan.
Niin ehtii ilta.
Me istumme syömään. Leipää
ei tarvitse murtaa.
Se on jo valmiiksi palasina. Maailmalla
tuulee taas.
Pimenee.
Syödään nyt. Huomisesta ei tiedä.
Syödäänkö.
|
AIKA
Vuosista ne, jotka juostiin paljain jaloin,
muistaa kirkkaanpina,
vaikka kirkonmenojen aikana ei saanut mennä naapuriin,
eikä vanhan uskovaisen sepän kuullen nauraa.
Veräjän takaa alkoi soratie.
Päivän päässä pysäkiltä odottivat valot ja unelmat.
Hämärämmin muistaa läpikävellyt seudut. Meret,
kaupungit ja ovet, jotka eivät auenneet.
Onnen häivähdykset. Lyhyet,
kuin ankkurin vapaus matkalla pohjaan.
Parhaiten muistaa paljasjalkaiset juoksut.
Pullanpalan lauantaisin
ja olkipatjaisen sängyn.
Siihen oli unen hyvä tulla.
|
nimetön
Näit itsesi.
Tyhjässä tilassa.
Ystävät loitonneet
ja puolestapuhujien paikalla turha lause.
Tähän et voi jäädä. Kävele
itsellesi määränpää.
Katso ihan lähelle
jos silmä vielä kantaa.
|
Eino Kotola toisen runoilijan Eero Vanhatalon seurassa.
|
|
Tänä seuraava Kalevala -mittaan tehty runo oli Einon esittämänä tikahduttaa
runolauteiden yleisön hengiltä eli se on elävästi luettuna parhaimmillaan.
Suosittelemmekin runon kuuntelemista sellaisena kuin Eino sen esitti, heti
kun siitä saadaan ääntä nettiin.
KOSINTA.
Päätti poika Pirkkalasta
lähteä akan ajohon.
Saada vaimo vierellensä,
rakastettu rinnallensa,
tekijäksi tupatöiden.
Puki paidan parhaimpansa,
pölyt pyyhki puserosta,
solmiotakin sovitti.
Virttyneisiin varmareihin
alavartalon asetti.
Istui Ladan lautehille
tungetteli turvavöihin.
Valot väänsi välkkymähän,
vipusista virrat kaikki.
Käynnisti aron ajokin.
Ajoi pätkän peltotietä,
aamupäivän asvalttia,
öristi öljysoralla,
kunnes silmän kantamassa
talo tomera tojotti.
2
Astui ulos autostansa,
iroitteli istuimelta.
Meni ensin eteisehen,
aukoi oven ottimesta,
tunkipa tupahan asti.
Ison talon lattialla
istuikin itse isäntä.
Henkseleitä paukutellen,
rasvaruokaa röyhtäellen
keinutuolissa kekotti.
Tytto istui eessä peilin
suoristeli sulojansa,
paukutti poskilihoja.
Puserteli märkäpäitä
finnit pintahan vipusi.
Mikä on asia miehen,
juuri tullehen tupahan,
olion oven edessä,
tiedusteli tuvan herra,
tivasi talon pitäjä.
3
lso on mulla asia,
tullessa tähän talohon.
Viedä vaimo vierelleni,
lapsieni laittajaksi,
iltojen iki-iloksi.
Hyvimpä häntä pitäisin,
jos ois mulla mussosena.
Käänteleisin käsissäni,
varovasti vatkailisin,
paijaisin kaikki pakarat.
Kenempä olet sukuja,
kun noin kummia kyselet.
Onko talo tämänlainen,
isälläsi, äidilläsi,
euroja eri tileillä.
Kapsavatko karjan koivet
päällä pellon apilaisen.
Onko metsät myötäviksi,
viljakuormat vietäviksi,
puimurit pörisemassa.
4
Pieni on mulla tupanen,
sanoi poika peloissansa
Yksi kuttu kartanolla,
kuoli sekin kesken kesän.
Kana korpehen katosi.
Yksin asun, yksin elän,
emännättä, ystävättä.
Antaa kassa jonkin euron
työttömälle, tiettömälle
ruuan hankinnan avuksi.
Eihän meiltä tyttö lähde
kutun kaitsijan kotihin.
Rintamaitten rikkahatkin
vesiperän jo vetivät,
saatikka kurja kutale.
Vertaileppa vartaloita,
punnitse lihalajia.
Langanlaiha olet itse,
tyttöpä tosi tomera.
Ihan ilmetty isänsä.
5
Tissit kuin toritädilla,
pompottavat pulliskaiset.
Rintaliivein ripustetut,
korseteilla kohotetut,
vallan vietävät vetimet.
Ei tule tyttö sinulle,
työttömälle, tiettömälle.
Ota nainen vertaisesi
kurjan kutun kaitsijaksi,
laittajaksi lapsilauman.
Lähde nyt tällä sanalla
tämän talon tanhuvilta.
Potkaisenko persuksille,
avitanko yli aidan,
haulipaukunko haluat.
Läksi poika puhumatta.
Palkit paukkui porstuassa,
koira kovin koulutettu
riuhtoi irti itseänsä,
housunlahjetta hamusi.
6
Väänsi virrat vipusesta,
suuremmaksi survoi vauhdin.
Kivet lensi kirskahdellen,
pöly pitkin pientareita,
kunnes kivehen kalahti.
Päättyi matka männikköhön,
paloi auto paloi metsä,
liekit loimuna levisi.
Vakuutuspa maksoi metsän,
iloitsi iso isäntä.
|
Seuraava runo on tehty varta vasten Kaupin sairaalan vanhuksille.
KEVÄÄN ODOTUS.
Oli metsän laidassa mökki vaan,
siinä asui ukko ja akka.
Ainut huvi, katsella kahdestaan,
kun savusi nurkassa takka.
Ja ukkopa sanoikin akalleen,
että saisi kevät jo tulla.
Vaan empä saa mieleeni tarkalleen,
onko kevättakkia mulla.
Se sama takkihan sulla vaan on,
jonka ennen sotia ostit.
Kai muistat, kun tyhjensit kukkaron
ja tilinkin kuiville nostit.
Olit nuori silloin ja komeekin,
kun katsottiin yhdessä kuuta.
Sanoi akka poskin niin ryppyisin
ja suipisti hymyhyn suuta.
Vaan sinä se ihana olitkin
ja ihanammaksi vaan muutut.
Et huuda, jos kahvini läikytin,
ihan leikilläsi vaan suutut.
Sinä ruuat laitat ja kahvitkin,
olet paras kaikista mulle.
Sanoi ukko silmin niin nauravin,
miten kaiken korvaisin sulle?
Käsin kuhmuisin köyryhartiaa
ukko hieroi ja muistot kulki.
Empä tiedä, mikä ois parempaa,
tuumi akka ja silmät sulki.
Niin kävivät yhdessä nukkumaan
ja etelän tuulet ne nousi.
Ei kulunut viikkoa kahtakaan,
kun sorsa jo rannassa sousi.
Kukat kukki ja linnutkin lauloi.
Suvivirret taas kouluissa soi.
Ukko onnessaan akkaansa kauloi.
Tätä kauniimpaa olla ei voi.
He ääneti istuivat penkillään
ja katsoivat kaukaista rantaa.
Kun luottaa voi rakkaaseen ystävään,
se parhaimman elämän antaa.
|
Seuraavan runo tehtiin Tampereen työväenteatterin valmistumisen kunniaksi.
Eino oli mukana sitä rakentamassa, ja työväenteatterin näyttelijät esittivät
tämän runon teatterin vihkiäisjuhlallisuuksissa.
Me teimme talon.
Me teimme talon.
Kulttuurin keskuksen me teimme.
Satoja, satoja päiviä tuulessa ja tuiskussa.
Satoja , satoja selkiä märkinä hiestä.
Neljää torniasi kamaraan nojaten
sinä täyteen mittaasi nousit.
Seiso lujana.
Uhmaa aikaa.
Me teimme talon.
Tonni tonnilta helluvaa massaa
me sinuun valoimme.
Ruosteisin sormin, rosopintaiset raudat
sidoimme sinun tueksesi.
Sinä jäykistit selkäsi.
Mahtavaksi kasvoi massasi määrä.
Palkkien paino pilarien hartioille.
Luja veto tornista torniin.
Katso eteenpäin.
Älä entistä unohda.
Me teimme talon.
Puhki kulunein sormin,
tiili tiileltä ylös seinäsi kohotimme.
Palkkien ja putkien verkon
lujin liitoksin liitimme sinuun.
Tuhansin kuparisäikein haaroitimme
sinun hermoratasi.
Vilkkuvin valoin ovesi avasit
ihmisten tulla ja mennä.
Aloit elää,
Syki aikojen tahtiin.
Me teimme talon.
Kirvoita rasitettujen mielet.
Toiseen vuosisataan vie viestimme,
missä tutkija tuottamattomien mapista
nimeämme tavaa.
Ole vielä, kun meitä ei ole.
Elä itse ja ylistä elamää.
Kaiuta kirkkaana ihmiselle
ihmisen ääni.
|
|