Saatteeksi näyttelyynPispalan kirjastossa 24.9. - 15.10.2005

Ostin viime syksynä uuden kameran. Kameraa noutaessani pyysin, kuten traditioon kuuluu, kaupan päällisiksi rullan filmiä. Kaupungin parhaan valokuvakaupan myyjä joutui nolostuneena vastamaan:"Totta kai, mutta meillä ei ole enää filmiä hyllytavarana".

Ymmärsin, että valokuvaus sellaisena kun olen sen tuntenut, on kulkemassa kohti loppuansa.

Olen opiskellut valokuvan vedostusta yli puolen vuosisadan ajan. Tulokset ovat tosin vaatimattomia käytettyyn aikaan ja vaivaan nähden. Pystyn kuitenkin vedostamaan kuvaan sävyt, joita kehtaan näyttää muillekin. Nyt tämä taito on käymässä turhaksi, koska kohta ei ole materiaalia mihin vedoksen tekisin. Hyvä puoli on, että yhtä kaikkein niukemmin saatavaa alkuainetta, hopeaa, säästyy muihin ehkä hyödyllisempiin tarkoituksiin.

Edellistä viisastuneena aloin talvella kehitellä uutta semidigitaalista vedostustekniikkaa. Syy miksi en suorin tein siirtynyt digitaalitekniikkaan on kahtaalla. Toisaalta, jos puhutaan korkealaatuisesta kuvasta, niin sellaisen tuottamiseen tarvitaan edelleen suurinegatiivinen filmikamera. Tällä hetkellä vielä ei edes yli 100 000 euroa maksava ammattilaisdigiperä ei tuota edes hyvänlaatuisen kinofilmikameran tasoista kuvaa. Toinen, vielä tärkeämpi syy oli, että todennäköisesti suurin osa kuvistani on jo otettu ja ne ovat ja pysyvät filminegatiiveina ja dioina.

Tämä näyttely on syntynyt uuden tekniikan kehittämiseen tähdänneen harjoittelun tuloksena. Olen sen materiaalina käyttänyt viimeisen neljänkymmenen vuoden aikana ottamiani kuvia. Monet näistä kuvista ovat olleet itselleni merkittäviä. Tähän viittaa myös näyttelyn jaottelu:

1. Elämän tarkoitus
2. Mielentiloja
3. Matkakumppaneita
4. Olevainen on katoavaa

Vaikka filmin korvautuminen digikennolla näyttää vain tekniseltä muutokselta, niin kysymyksessä on koko valokuvan ideaa koskeva muutos. Valokuvahan on Roland Barthesin sanoin: "mitä on ollut". Sen voima on ollut sen totuudenmukaisuudessa. Silloinkin kun kuvaa on manipuloitu ovat jäljet näkyneet. Monet muistavat, miten Trotskin hahmo raaputettiin pois valokuvista 30-luvun Neuvostoliitossa. Jopa kopioista tämä raaputtamisen jäljet olivat helposti havaittavissa.

Digikuvilla ei ole todistusvoimaa. Jokainen piste muodostetaan erikseen ja jokainen piste kuvassa on myöskin muutettavissa erikseen, jälkiä jättämättä. Digitalisoitumisen myötä katoaa valokuvan todistusvoima, mutta toisaalta digitalisoituminen avaa mahdollisuuden uudenlaiseen taiteelliseen kuvalliseen ilmaisuun.

Matti Tohka