Olen seurannut Pispalassa tapahtunutta sosiaalista murrosta etelärinteellä, Pispalan portaiden kulmauksessa sijaitsevan, Pispankatu 21:n peruskorjaustyömaalla ja 18 vuotta talon asukkina ja isännöitsijänä 1980-luvun alusta alkaen.

Talon peruskorjaus sijoittuu vuosien 1983 ja 1986 välille. Piha-alue perusparannettiin vuosina 1989-90. 1970-luku on tarkastelussani mukana vain tarinoina ja tilastotietoina, sillä siitä minulla ei ole Pispalassa juurikaan omakohtaista kokemusta.

Peruskorjauskimppa

Tulin Pispalaan 1970-luvun lopulla kyläilemään Malla Lappalaisen luo, ja eipä aikaakaan kun huomioni kiinnittyi punaruskeaan puiseen ja matalaan talonröttelöön. Talo oli kieltämättä jostain näkökulmasta melko kulahtaneen ja lohduttoman näköinen, kadunpuoleinen seinä oli notkahtanut, sillä keväisin tiellä tulviva vesi oli mädättänyt kantavia puurakenteita. Mutta vierailu talon Pyhäjärven puoleisella pihalla kevätauringossa vei sydämeni ja lähdin mukaan talon peruskorjausta suunnittelevaan porukkaan.

Peruskorjauskimpan muodostumisessa oli paljon mukana sattumaa. Kimppa syntyi varsin erilaisista ihmisistä, joista osa ei tuntenut ennestään toisiaan. Puskaradio toimi ja kokosi meitä yhteen.

"Siinä olisi hyvä talo myynnissä, ostakaa siitä" sanoi Matti Nikkari, joka oli Pispalassa alkaneen peruskorjausbuumin näkyvä puuhamies. Mäkikadulla, Pispalanharjulla ja Pispankatu 20:ssä jo korjattiin tai suunniteltiin peruskorjausta asuntohallituksen tarjoaman edullisen lainan turvin. Kimppamme oli varsin naisvaltainen. Talosta kulkee legenda, että se olisi rakennettu "kanavoimalla".

Osaavista miehistä oli kysyntää ja heitäkin oli mukana, muttei paljoakaan osakkaina. Minä hain korjaukseen mukaan Porissa asuvan puuseppä-isäni ja kirvesmies-muurari-veljeni. Kimpassa oli mukana yliopistoihmisiä, tutkijoita ja opiskelijoita, kuten minä ja Juha Koivisto, käsityön ammattilaisia ja harrastajia kuten Kirsti Miller ja Ulla Kostiainen, jotka kaikki olimme ns. 'uuspispalalaisia'. Talossa asuva torikauppias ja kioskinpitäjä Helvi Suominen, joka lähti mukaan ns. eläkeläislainan turvin, oli sen sijaan asunut Pispalassa 20 vuotta. Peruskorjauskimpassa oli aluksi mukana myös taloa myyvän perikunnan jäsen Tapani Luhtaranta, joka asui Helsingissä, mutta hän luopui hankkeesta.

Talon peruskorjaukselle myönnettiin 80 %:n arava-lainoitus museoviraston antaman lausunnon perusteella. Sen mukaan talomme kuuluu kulttuurihistoriallisesti arvokkaaseen ja suojeltavaan miljööseen. Talo ei ollut, eikä ole, rakennustaiteellisesti erityisesti mitään tyyliä. Lainoituksen tarkoitus oli miljöön suojelun lisäksi sosiaalinen. Arava-lainoilla tähdättiin alunperin asuntojen pitkäaikaiseen omistamiseen (10 ja 20 vuoden lainat) ja vähävaraisten ihmisten asumisen mahdollistamiseen.

Arava-lainoituksen tavoitteet eivät täysin toteutuneet: harva entinen asukki jaksoi lähteä mukaan siihen hirvittävään paperisotaan, jota korjaus ja lainat edellyttivät. Lisäksi asukkaiden liikkuvuus on ollut suurta korjauksen jälkeen: asuntojen myynti- ja luovutusrajoitukset on purettu 1990-luvulla. Olen tällä hetkellä viimeinen talossa asuva peruskorjaaja. Kaksi muuta korjaajaa edelleen omistaa asunnon, mutta pitää sitä vuokralla.

Sivun alkuun

Historiaa

Pispankatu 21:n, Kulma -nimisen tilan, historiaa selvitettiin Museovirastolle tehtävää lausuntoa varten. Talon oli rakentanut Johannes Välimäki kolmen muun miehen kanssa vuosina 1926-28. Välimäen veljekset rakensivat sukulaisineen ja työmiehineen Pispankadulle ja lähiympäristöön yhteensä kymmenkunta taloa 1920- ja 30-lukujen aikana. Rakentajan poika ja tytär kertoivat museoviraston lausuntoa valmistelleelle Veikko Niskavaaralle, että heidän isänsä tunnettiin 'kokeilijatyyppinä', joka rakensi taloja asuen niissä perheineen muutaman vuoden, kunnes myi talon edelleen. Välimäen perhe muutti asumaan tähänkin taloon, ja vaimo alkoi pitää sekatavarakauppaa.

Jyrkkään rinteeseen sijoittuva, kaksi ja puoli kerroksinen talo rakennettiin koeluontoisesti betonista siten, että rakennuksen maapohjasta kaivettiin soraa, jonka miehet lapioilla sekottivat betonikuraksi. Se kannettiin ämpäreillä valupaikoille. Ylimpiin kerroksiin betoni nostettiin käsikäyttöisellä vinssillä. Betonia myytiin myös muille rakennustyömaille, ja sitä kuljetettiin Pispankadulle rakennettuja kiskoja pitkin. Betonivalun raskauden vuoksi jatkettiin rakennusta puuosilla. Talon toisessa päässä on siis vain kivijalka valettu betonista ja toisessa päässä kantavat kiviseinät ulottuvat ylimpään kerrokseen saakka. Taloa korjattaessa huomasimme, ettei betonin seassa ollut paikoitellen lainkaan raudoitusta, vaan seasta löytyi isoja kivenmurikoita ja haapahalkoa.

Talo oli oman aikansa erikoisuus ja tunnettiin hyvin varustettuna 'paremman luokan' talona. Talossa oli wc:t sisätiloissa ja sitä lämmitettiin huoneissa olevilla uuneilla. Omistaja kuului Tahmelan vesiosuuskuntaan, ja vesi saatiin Tahmelan lähteestä. Maan alla olevassa kellarikerroksessa oli sauna- ja varastotilat. Tontille rakennetussa piharakennuksessa oli myös autotalli.

1930-luvun pulavuosina talo kuitenkiin myytiin, sillä Johannes Välimäki oli taannut naapuriensa ja tuttaviensa lainoja, ja Tampereen Aluesäästöpankki lunasti talon takausten vuoksi. Samalla rakennustoiminta hiipui Pispalassa. Talon omistajat vaihtuivat 1930-40 -luvuilla tiheään. Yleensä talonomistajat asuivat talossa perheineen ja pitivät osaa huoneistoista vuokralla, paitsi viimeisin omistaja, Luhtarannan perikunta, jonka haltuun talo siirtyi vuonna 1965. Vaihtuvien vuokranantajien aikana talo alkoi rappeutua. Siihen ei tehty 56 vuoden aikana muita kuin pintakorjauksia huoneistojen sisällä. Peruskorjauksen purkuvaiheessa löysimme huoneistojen seiniltä noin 8 kerrosta eriväristä tapettia.

Sivun alkuun

Asukkaat

Talon on toiminut tyypillisenä pispalalaisena vuokratalona, jonka 'status' on vuosikymmenten mittaan laskenut. Talossa oli yhteensä 13 asuntoa, jotka olivat joko hellahuoneita tai huoneen ja keittiön yhdistelmiä. Talossa kerrotaan asuneen 1930- ja 40-luvuilla 10 henkisiäkin perheitä 15-30 neliömetrin suuruisissa asunnoissa, pääasiassa työläisperheitä.

Eräässä arkkitehtien tutkimuksessa (Jarva & Kalliokoski & Kalliokoski & Laurila: Pispalan rakennuskannan perusparantamisen ja uudisrakentamisen seurantatutkimus, I vaihe, Tampereen Teknillinen Korkeakoulu 1982) kirjoitetaan meidän talosta 1970- ja 80-lukujen vaihteessa seuraavaa:
"Pispalan alakulttuurin keskipiste. Talot huokuvat sosiaalisten kontaktien matalaa kynnystä. Avoimia ikkunoita ei yleensä suljeta 'intiimejä asioita' kovaäänisestikään käsiteltäessä. Toiset viihtyvät, toiset pyrkivät pois."

Tämä oli siis se paljon puhutun Pispalan yhteisöllisyyden nurjempi, vähemmän romanttinen puoli. Ennen korjausta talossa oli kolme 'pimeän viinan' myyntipistettä, ja myös 'kolinaa' eli korvikealkoholia myytiin.

Talot jäivät Pispalan rakennuskiellon (1930-luvun lopulta vuoteen 1977) takia ränsistymään ja pikkuhiljaa lapsiperheet muuttivat pois. Kun meidänkin talossa saattoi sodan aikaan ja heti sen jälkeen asua 10 henkinen perhe pienessä asunnossa, ei 60-luvulla enää pieniä lapsia ollut paljoakaan. Ikärakenne oli Pispalassa tällöin varsin vinoutunut.

Ossi Eskelinen, joka on tehnyt väitöskirjan "Peukalo keskellä kämmentä, pikku hiljaa perusparantamalla" (1998, Acta Universitatis Tamperensis 633) 1980-luvulla eri puolella Suomea tapahtuneesta vanhojen asuinalueiden peruskorjauksesta, kuvaa peruskorjaukseen liittyvää ja ajoittuvaa valtavaa muutosta asukasrakenteessa. Korjauksen alta muuttivat pois yksinäiset miehet, eläkeläiset ja yksinhuoltajaäidit. Tilalle tuli ns. valkokaulusköyhälistöä ja lapsiperheitä. Pispalan väestö vähentyi rajusti 1970-luvulla ja alimmillaan se oli vuonna 1980 (Eskelinen 1998, 107), vuosien 1965 ja 1980 välillä väki väheni 2799 hengellä eli 15-20 %:lla . 1970-luvulla siellä asui Eskelisen mukaan paljon myös ns. läpikulkuväestöä, esimerkiksi opiskelijoita.

Jälkikäteen kuulin jupinaa joidenkin poismuuttaneiden asukkaiden taholta: "Arvaa ketkä talon ostivat - opiskelijat!!" Naapurin mummo puolestaan kommentoi: "Nyt löitte kätenne paskaan".

Olen itsekin ollut mukana Eskelisen tutkimuksen aineistossa peruskorjaajana, eli minua käytiin haastattelemassa. Olin myös tutkimuksen kommentoijana sen loppuvaiheessa. Puhuimme pispalalaisen yhteisöllisyyden luonteesta. Ossi ei löytänyt Pispalasta mitään yhtä lajia yhteisöllisyyttä, vaikka Pispala poikkesi muista tutkituista alueista erityisesti aktiivisen asukastoiminnan vuoksi. Hän päätyi käyttämään ilmausta "tiukkoja sidoksia karttavat keveät yhteisöt" esimerkiksi sen tyyppisestä talkootyöstä, jota peruskorjauksen yhteydessä tehtiin.

Suuri asujaimiston muutos Pispankadulla näkyi sittemmin siinä, että kadun reunoilla pullojen kanssa istuskelevat mieslaumat hävisivät ja muuttuivat lapsilaumoiksi: ensin vaunuvankkureiksi, sitten muovimopojengeiksi ja nyttemmin skeittilautojen kolinaksi. Pispankadun syntyvyys oli korkealla 1980-luvun puolesta välistä 1990-luvun puoleen väliin, jolloin pikaisen laskeman mukaan Pispankadulla asui 52 lasta. Vauva-buumi on kuitenkin kokonaan toinen tarina, joka alkoi oikeastaan vasta, kun peruskorjaus päättyi.

Kerran jouduin välittäjäksi kahden erilaisen asukasryhmän välille. Odotin ensimmäistä lastani v. 1986, ja neuvolan terveydenhoitaja pyysi minulta palvelusta. Hän kysyi, voisinko isännöitsijänä sanoa kadunreunalla istuvalle miesporukalle, johon minulla oli hyvät puhevälit, etteivät huutelisi 'kohteliaisuuksiaan' ohi kulkevalle kotisairaanhoitajalle.

Sivun alkuun

Peruskorjaus

Luhtarannan perikunta halusi myydä talon nimenomaan peruskorjaajille mieluummin kuin jollekin suurelle rakennusliikkeelle, jotka myös havittelivat taloa ja tonttia. Rakennusliikkeet olivat kiinnostuneita lähinnä luonnonkauniilla paikalla sijaitsevasta tontista ja siitä Pyhäjärvelle avautuvasta näköalasta. Rakennus olisi oletettavasti purettu.

Vuonna 1983 perustamamme asunto-osakeyhtiö sai nimekseen Portaankulma, ja talon piirsi arkkitehti Olli Jokinen. Hän halusi säilyttää talon kerroksittaisen ilmeen, esimerkiksi eri tasossa olevat kadunpuoleiset ovet eivät häirinneet. Uutta olivat järvenpuoleiset parvekkeet. Talossa olleesta 13 asunnosta tehtiin yhdistellen 6 asuntoa (käytännössä 7) .

Minunkin asuntoni (78 neliötä) muodostettiin 2 keittöstä, 2 huoneesta ja 1 hellahuoneesta. Samoissa tiloissa on periaatteessa asunut parhaimmillaan 20-30 henkeä. Nyt meitä on 5, mikä sekin on nykyaikana ahdasta asumista. Vaalimme vanhoja pispalalaisia perinteitä esimerkiksi siten, että meillä on käytössä 'päiväpetaus' vanhan ajan malliin, eli asunto näyttää päivällä ja yöllä hieman erilaiselta.

Peruskorjauksen alkuvaiheessa oli mukana paljon käsityöläisihanteita ja suunnitelmia pienyritystoiminnasta. Tarkoitus oli avata käsityöpaja ja -myymälä samoihin tiloihin, joissa ennen korjausta oli toiminut legendaarinen 'Kukka-Hanskin' myymälä. Kaikki pienyritystoiminta kuitenkin kariutui, ja myös talossa toiminut kioski lopetettiin. Samoin suunniteltiin ryytimaiden ja kasvihuoneiden pitoa isolla alapihalla, mutta pihan perusparannuksen yhteydessä niiden tilalle laitettiin nurmikko sekä rakennettiin huvimaja ja leikkimökki.

Syynä suunnitelmien kariutumiseen näkisin olevan taloudellisen rakennemuutoksen, joka ei suosi pienyrittämistä, sekä asukkaiden muuttuneet elämäntilanteet. Kiireiset lapsiperheet eivät ehdi tai jaksa kauaa tonkia pihakomposteja ja harventaa porkkanamaita. Ruokaa kannetaan työmatkalla kauempaakin.

Ennen mailmassa, vielä 1970-luvullakin, Pispalassa oli lähes jokaisessa talossa kauppa tai työpaja, mutta tällä hetkellä koko alueella on tasan yksi kauppa. 1970-luvulla muistan jakaneeni vaalilehdyköitä myös Pispankatu 21:een, jonka seinässä oli pieni kyltti "Ompelia" ja nuoli pihaan päin.

Peruskorjaus oli valtava ja intensiivinen sosiaalinen tapahtuma. Laskujeni mukaan vanhojen rakenteiden purkuvaiheessa tehtiin 3000-6000 talkootyötuntia, joissa olut ja sahti virtasivat. Purkulauta otettiin talteen, parhaista laudoista otettiin naulat pois ja käytettiin uudelleen. Loput joutivat poltettaviksi saunan vuolukivikiukaassa, joka ei sitä kestänyt kuin viitisen vuotta. Huoneissa lämmön- ym. eristyksenä käytetyt tiilet puhdistettiin ja myös käytettiin uudelleen.

Talkoissa oli mukana Pispalan ulkopuoleltakin paikalle saapunutta väkeä, joka raskaan työpäivän päätteeksi palkittiin ruualla, oluella ja saunalla, mm. kuuluisa 'tiilenkilkuttaja' Merja Kinnunen. Purkuvaihetta kesti noin vuoden. Hyppiessäni kymmenennen talosta lähtevän roskalavan päällä, joilla kuljetettiin entisten vuokralaisten jälkeensä jättämää romua ja purkujätettä, ajattelin että ilo on otettava irti siitä, mistä sen saa - talkoohengestä ja yhdessäolosta.

Osa korjaajista asui talossa korjauksen aikana, myös osa työmiehistä. Kuuluisa kirjallinen kirvesmies Matti 'Maija' Saarikko (taiteilijanimeltään Sakari Sakko) piti talossa 'Kirjallista salonkia' ja sen edessä avautui jätelaudoista ym. koostunut 'Stalker-maisema'. Myös kirvesmies-muurari veljeni asui korjaustyömaalla, mutta hän sai työteliäisyytensä vuoksi lisänimen 'Stahanov'

Itse asuin kaupungissa korjauksen ajan ja käväisin päivittäin rakennustyömaalla auttamassa ja hoitelemassa raha- ja paperiasioita. Tein iltaisin lähiökapakkatutkimuksia, joten ehdin päivällä toimimaan veljeni repsikkana: autoin häntä mm. hinaamaan kuraa yläkerroksiin. Opin myös purkamaan vanhoja tiiliseiniä sorkkaraudalla lähes yhdellä ranneliikkeellä. Kerran, kun veljeni oli huolellisena työmiehenä siloittelemassa neljättä vetoniittikerrosta kiviseinään, pyörähti tietäväinen ohikulkija antamassa hänelle neuvon, ettei Pispalassa saa tehdä liian suoraa seinää.

Isännöitsijän urani huippu oli, kun kerran perjantai-iltapäivällä laskeuduin Pispankatua alas tummanpunainen kottisalkku kädessäni ja peruskorjaustyömaalta alkoi kuulua 5-8 miehen hurraus. Minua oli odotettu. Tästä hyvästä sain lisänimen 'Tropiikin kukka'. Tuomari Nurmiohan laulaa, että "mestari tuo perjantaina kottisalkun parakkiin, hän tuoksuu niinkuin tuntematon kukka tropiikin". Korjausvaihe oli kiivaimmillaan vuonna 1985 ja kesti pari vuotta.

Sivun alkuun

Perinne ja sen jatkajat

1970-luku oli Pispalassa siis opiskelijoiden ja boheemielämän aikaa, tutkimuksen kielellä "läpikulkuväestön" asuinpaikka. Monta legendaa liittyy tuohon aikaan, joita kerrottiin tiiliä kilkutettaessa tai uutta rakennettaessa. Kirjallinen kirvesmies, joka oli tuolloin ollut sosiaalipsykologian opiskelija, kertoi saavutuksenaan, että hän oli 1970-luvulla kerran nukkunut siskonpedillä, jossa toisella puolella oli homopari ja toisella puolella lesbopari. Myös monenlaisia (elämän)taiteilijoita Pispala veti tuolloin puoleensa.

Esteettistä silmää tarvittiin myös peruskorjauksessa. Se merkitsi esimerkiksi sitä, ettei kaikkea vanhaa revitty alas, ja uuden rakentaminenkin tehtiin vanhaa mukaillen. Esteettinen silmä ei kuitenkaan riitä korjauksessa, vaan se vaatii puurtamista ja rakentajan mieltä. Välillä näitä piirteitä soviteltiin yhteen, jos ne sijaitsivat eri ihmisissä. Toisilla oli visio ja kauneuden taju, toisilla taas käytännöllinen kyky, halu tai viitseliys toteuttaa se. Onnellisinta oli, jos korjaajassa olivat molemmat piirteet yhtä aikaa.

Koska muutos on Pispalassa ollut niin suurta, ja paikalla on nykyään varsin erilaisia ihmisryhmiä, miettivät ihmiset jatkuvuutta ja sitä, kuka oikeastaan onkaan Pispalan perinteiden vaalija. Juha Ruusuvuori kirjoitti kolumnissaan Tamperelainen -lehdessä vuonna 1993 (sarjassa Tampere-myyttejä 3 - Pispala) muutoksesta varsin raadollisesti:

"Nykyisellä Pispalalla ei ole mitään tekoa muinais-Pispalan kanssa, joka suolsi vappumarssijoita ja kirjailijoita yhtenä höyryävänä kymenä. Nyky-Pispalan ovat muokanneet ne jotka ennen kiinteistökaupan kuumenemista honasivat ostaa pirttejä. Nyt Pispala on väärällään ylihienosti remontoituja, ilmatiiviitä omakotitaloja, joiden postilaatikot pullottavat lainan maksulappuja. Pispalassa kansa kärvistelee samalla tavoin kuin muissakin kaupunginosissa velkojensa päällä."

Ja Juha Ruusuvuori jatkaa tarinaansa, jossa ahneiden lisäksi Pispalasta löytyy myös juoppoja: "Tämän voimakkaimman alakulttuurin eli asuntovelallisten ohella Pispalassa majailee pieni joukko 70-luvun jäännöshippejä eli ex-taistolaisia, jotka ovat jumiutuneet mäkeen. He pitävät itseään alkuperäisten pispalalaisten manttelinperijöinä, vaikka ovatkin yleensä työttömiä yhteiskuntatietelijöitä. He jatkavat vanhan Pispalan perinteitä etupäässä lassuttamalla keskiolutta ja vetelehtimällä."

Ruusuvuoren kahtiajako ei tunnu minusta tutulta, eivätkä ihmiset niin rajoittuneilta. Panisin itse myös kolumnin palikat: vappumarssit, kirjallisuuden, asuntolainat, työttömyyden, yhteiskuntatieteen tai keskikaljan erilaiseen järjestykseen ja sekoittelisin palikoita, jolloin yhdistelmiä tulisi monenlaisia.

Lisäksi Ruusuvuori unohtaa kokonaan rakentajaperinteen, joka minusta taas tuntuu tutuimmalta ja tärkeimmältä, vaikka en paljoa osaa itse tehdäkään. Itseäni kannusti korjauksen ajan tarina, jonka mukaan isäni oli tullut nuorena poikana Tampereelle Ruovedeltä v. 1930 Näsijärven jäätä pitkin hevosella suunnistaen kohti Haulitornia. Hän oli 1930-luvulla rakentanut taloja Tampereen seudulla ja osasi kertoa ennen korjauksen alkamista myös, mitä Pispankatu 21:n lattian välistä löytyi: betonipalkit.

Korjauksen aikana kuuntelin taukoamatta vinyyliltä myös Lauri Viidan Alphild -runoa Siikavireen laulamana aina kun alkoi väsyttää. Viitamainen rakentajaromantiikka antoi voimaa kestää myös "sosiaalisesti aggressiivista elämänmuotoa" (joksi Aila Meriluoto vanhaa pispalalaisuutta kutsuu kirjassaan Lauri Viita - legenda jo eläessään, 1973 ).

Asuntolainoissakaan ei ole sinänsä mitään uutta. Pispankatu 21:n rakentaja, Johannes Välimäki, joutui takaamiensa asuntolainojen uhriksi 1930-luvun lamassa ja menetti talon. Silloinkin olisi voinut väittää Pispankatu 21:n olleen ylihienosti remontoitu - jonkun aikaa.

Aika on armoton: korjaus uhkaa alkaa uudestaan.

Sivun alkuun