SISÄTILA

Kakluuni lämmittää viittätoista neliötä. Toinen viisitoista neliötä eli keittiö on kylmä kuin hollitalli. Siellä on ikkunoissa jääpitsiverhot. Eräänä yönä ystäväni ”riemumaisteri” Kokkonen kävelee tappopakkasella kaupungista ja tulee siniseksi huurtuneena kortteeriin. Hänen mustat muovihousunsa seisovat yhä patsaaksi jäätyneinä keittiössä, kun töpötän seuraavana aamuna huopatossuissani kiehuttamaan kahvivettä.

Rahattomina iltoina kakluunin vieressä pelataan pasianssia tai pokeria, lämmittelijöiden lukumäärästä riippuen.Juodaan Liptonin teetä, kun ei muutakaan ole, ja kuunnellaan Pellen ”Moottoritie on kuumaa” tai Liza Minelliä ”Cabaretissa”. Niinä iltoina, kun on rahaa, pannaan pesuvesi lämpenemään pienelle sähköhellalle. Vain muutama tunti ja vesi saavuttaa puhdistamisasteensa. Sellaista iltaa seuraavana aamuyönä kakluuni saa yleensä viilentyä yksin ja tila odottaa täyttymistään

VÄLITILA

Kun sinne astuu ulko-ovesta, haju huimaa hetken. Mukana seuraava pakkanen herkistää kuitenkin pian tuntoaistin uudelleen. Viidessä piskuisessa ovessa on numerot yhdestä viiteen. Oman numeron takana on puutoosa ja sen päällä reikä ja reiän ympärillä styroksikiekura, joka nirskahtaa aina, kun sen päälle istuu. Vessapaperirulla, kalkkiastia ja Greta Garbon raukea, kamelianaismainen katse. Hädän hetkellä tarpeen kaikki.

ULKOTILA

Kesä. Hiekkatie rahisee, puhelinlanka keinuttaa rakkaudesta tikahtuvaa kirjosieppoa, koukkuselkäinen mummo kesäleningissään ilman kuukausien ajan käden jatkeena ollutta puukoria. Pispalanportaat ja ranta ja niiden välillä monta - nyt jo ikuisesti menetettyä - hengähdyspaikkaa, kuten Rossin ja Virkin pikkumökki puutarhoineen.

Syksy. Humiseva harju. Ilman romantiikkaa.

Talvi. Savumerkkejä talosta taloon. Lämmitys tuoksuu. Lumi kimaltelee juuri siten, että tietää kaupungin olevan kaukana.

Kevät. Kiimaisten kollien (tässä tapauksessa kissojen) kuoro aidalla. Ja kaikki lirisee. Liikkuu taas.

Miisa Lindén
teatterialan sekatyönainen

Ps. Yhä Pispalassa!

Sivun alkuun